Kirkkautta ja sameutta

Kustantamosynergisen operaation seurauksena sain haltuuni Antto Terraksen viime vuonna kirjoittaman Radio Suomipopin historiikin. Vaikka miehen värikäs tapa kerrata kaupallisen radion syntyvaiheet on mukavaa luettavaa, niin loputtomat henkilökuvat täysin epäkiinnostavista ihmisistä eivät nappaa. (Joo en kuuntele Suomipopia koskaan, mutta paljolti samoja naamojahan tarjotaan tv:stäkin.)

Toivoin saavani vähän eri muodossa infoa kanavan musiikkipolitiikasta. Kyllähän Mikko Koivusipilä ja Jussi Mäntysaari aiheesta puhuvat Access All Areas -podcastissa, mutta aika hygieeniseen sävyyn. Vaikka Koivusipilän ”the persoona” -esittelyssä on räväkkääkin tarinaa, niin sama hygienia jatkuu musiikkilinjauksen ympärillä. Opimme, että ”usvaisen erobiisin jälkeen ei tule toista samanlaista, jengi hyppii muuten silloilta”.

Kuitenkin kanavan alkuvaiheista ja ekasta musiikkitutkimuksesta kerrotaan avoimemmin: äänivelho jätti kesälomansa pitämättä saadakseen leikattua 1400 biisiä ajoissa testikelpoiseen muotoon. Tämä on hyvin tyypillistä juuri mediahistoriikeille: vanhoista asioista tehdään aitoja paljastuksia, ja meno käy sitä varovaisemmaksi, mitä lähemmäksi nykyaikaa edetään.

Kun olin muinoin Rumban webmaster ja kirjoitin nettiin lehden kevyen historiikin, kustantajan edustaja valitti, että siellä on mainittu konkurssi, ei saa mainita. Kun sanoin tarkoittaneeni alkuaikojen konkurssia, jonka myötä Rumba päätyi ”nykyiseen” omistukseensa enkä tuoreempaa (paljon hämärämmin hoidettua), tämä totesi että asia ok. Myöhemminhän Helsingin Sanomat teki tästä tuoreemmasta ison paljastusjutun ”vihreiden hämärähommat” -kulmalla.