Mämmiä ja Karjalaista

Anssi Kela ei pystynyt syrjäyttämään J. Karjalaista albumilistan kärjestä, mutta viikon korkein debyytti kakkosena on sekin kunniakas – jäihän taakse kaksi edellisellä studiolevyllään ykkösenä käynyttä artistia (Depeche Mode #3 ja Raappana #5). Kela itse on nähty viimeksi paalupaikalla vuonna 2003. Kärkikamppailuun ylettyi myös aiemmin vain 16:nneksi noteerattu Amaranthe (#4).

Finntroll (#10) ja Eric Clapton (#19) jäivät pari pykälää edellisistä yrityksistään, ja Samae Koskinen (#24) petrasi muutaman – hänen menneisyydessään on tosin käyntejä kärkikympinkin tuntumassa. Alemmas noista korkeuksista on valunut The Strokes, joka jaksoi nyt vain 48:nneksi. Ensikertalaisina Top 50 vastaanotti norjalaisen Kvelertakin (#18), ruotsalaisen Hypocrisyn (#30) sekä täkäläiset Teardownin (#35) ja Lazy Bonezin (#50).

Sulaisipa lumi jo

Hittivuositilasto 2012:n valmistuminen kiikastaa lähinnä latauslistan tapahtumista. Koska siinä huomioidaan hitin kaikki pisteet ns. single-, lataus- ja radiolistoilla, pitää odottaa että viimeisetkin roikkujat lopettavat roikkumisensa. Tällä viikolla päästiin taas eroon parista (Skyfall ja Anna mä meen), mutta pari muuta palasi (Gangnam Style ja Diamonds). Voice of Finlandkin näköjään heittelee mukaan vanhoja biisejä kuten Pinkin Try.

Jotkut viime vuonna julkaistut hitit kuuluvat 2013-listalle, koska suurin menestys koitti vasta vuoden vaihtumisen jälkeen. Anna Puun Säännöt rakkaudelle on 16 viikon jälkeen latauslistalla ylimmillään (#7) ja sinnittelee muillakin listoilla reippaammin kuin moni aiempi Puu-single. Kappaleen suosio näkyy myös albumimyynnissä, sillä ”vain” kolmantena aikoinaan debytoinut Antaudun käy yhä kaupaksi Top 20 -sijan edestä.

Olen hiukan säätänyt vuosijakokriteerejä. Esimerkiksi Erinin Mitä tänne jää on kerännyt suuremman osan pisteistään tänä vuonna, mutta se kuuluu 2012-listalle, koska juhli lataus- ja singleykkösenä jo marras-joulukuussa. Vain elämää -albumien ylivoima ei näy erityisen suurena hittipisteytyksessä, koska niiden pisteet pitää jakaa niin monen biisin kesken.

Viikon luontoääni

Radiolistan ainoa Top 20 -tulokas on Adam Lambertin Cuckoo (29–16). Lambertin kakkosalbumin eka single, jo toissavuonna julkaistu Better than I Know Myself floppasi radiossa, mutta sen seuraajat Never Close Our Eyes ja Trespassing etenivät kolmos- ja kakkossijoille. Ne kamppailevat pian julkaistavalla 2012-hittivuosilistalla pääsystä 50 parhaan joukkoon, vaan – paljastettakoon – eivät siinä onnistu.

J. Karjalaisen Meripihkahuone hypähti vaivatta uudeksi ykköseksi, vaikka se katosi latauslistalta yhden viikon jälkeen eikä soi Spotifyssa kuin sijan 53 edestä. Karjalainen ja hänen albumiykkösyyttään pääsiäissunnuntaina uhkaava Anssi Kela eivät juuri anna muille mahdollisuuksia laajalla kannatuksellaan, mutta yksi asema jaksaa uhmata kaksikon charmia: Yle X. Meillähän ei 40 täyttäneitä soiteta, paitsi jos heidän sukunimensä on Von Hertzen.

Arttu Wiskarin kakkosalbumia pohjustava Ikuisesti kahdestaan on edennyt tasaisesti yhdeksänneksi, mutta yli puolet sen pisteistä tulee Radio Novalta (38 soittoa). Tuo kerrassaan houkuttelevalla Tappavan hiljainen rivarinpätkä -nimellä siunattu pitkäsoitto julkaistaan kahden viikon kuluttua.

Ei yksin, vaan yksi

J. Karjalaisen paalupaikasta albumilistalla on vaikea yllättyä, mutta toki Et ole yksin innoittaa muutamaan knoppitietoon. Se on Karjalaisen kymmenes ykkösalbumi, ja ykkösviikkoja on nyt kertynyt 42. Vaikka kakkosena debytoineella Von Hertzen Brothersilla oli alla kaksi kärkisijaa, tuskin montakaan ropoa oli laitettu likoon heidän voittonsa puolesta.

Joku saattoi odottaa Justin Timberlakea korkeammalle kuin kymmenenneksi, mutta itse olin varautunut matalampaankin – onhan miestä sooloaikanaan silitelty Suomen mediassa sangen ylenpalttisesti todelliseen suosioon nähden. Edellisillä albumeilla yllettiin sijoihin 7 ja 5, ja alustussinkkujen vaisu vastaanotto enteili takapakkia. Seuraava uutuus Torture Killer (#15) jäi yhden pykälän edellisestä yrityksestään.

Vain elämää -nosteeseen ilmestyneet Neumann- ja Jari Sillanpää -julkaisut päätyivät tasoissa 16:nsiksi. Oma Waterloo on Neumannin eka soololistamerkintä 21 vuoteen, ja Kaikkien aikojen parhaat ylsi ylemmäs kuin aikaisemmat Sillanpää-kokoelmat Kuninkaan kyyneleet (#21, 2000) ja Parhaat (#17, 2005). Sijan 20 Matti Johannes Koivu sai radiohitteineenkin antaa hieman periksi kahteen edeltäjäänsä nähden.

Ensikertalaisista jyväskyläläinen Lost Society (#25) edustaa nuorta polvea, mutta Clutch (#50) ehti mukaan vasta 10. albumillaan. Italialainen Death SS rekisteröityi kokoelmallaan 31:nneksi vaivaiset 36 vuotta perustamisensa jälkeen! Toissavuonna kuollut Cesaria Evora (#45) ehti eläessäänkin kuitata yhden merkinnän 12 vuotta sitten.

Lisää menneitä miehiä

Kun Suomen singlemyyntilista alkoi viitisen vuotta sitten painottua latauksiin, muutamat äänitetyypit kokivat nopean, ehkä luonnolliseltakin vaikuttaneen poistuman. Joidenkin suomirocksuosikkien mobilisoidulta vaikuttanut hittiputki katkesi, ja myös vanhanmallista tilastoa ajoittain dominoinut dance-erikoisliikkeiden cd-sinkkumenekki lopahti.

Tyypillinen suhdannekärsijä oli iranilais-ruotsalainen Arash, joka vankalla dj-kannatuksellaan nettosi viime vuosikymmenellä viisi Top 20 -merkintää ja näytti sitten katoavan lopullisesti. Vaan ei, nyt mies debytoi latauslistan seitsemäntenä biisillään She Makes Me Go. Eväät tosin ovat tutun kuuloiset, Sean Paul vierailijana ja vahvat lainat vanhasta europopista, tarkemmin ottaen Ice MC:n hitistä Think About the Way (1994).

Toinen etenijä, Passengerin Let Her Go, kuulostaa biisiltä joka löisi läpi radion kautta. Se komeilee kuitenkin ns. singlelistan kakkosena, latauslistan kuutosena ja radiossa vasta sijalla 22. Passenger eli brittimuusikko Mike Rosenberg on valloittanut monta eurooppalaista listaa kärkisijoja myöten (muun muassa Ruotsin), mutta kotimaassaan hän ei ole ilmeisesti yltänyt millaisiinkaan tilastomerkintöihin.

mpk11: The Chronic (1992)

Midpriceklassikot-sarjassa käsitellään tunnettuja levyjä, joiden ainoa tilastomerkintä Suomessa on tullut midpricelistalta.

Comptonilainen N.W.A oli gangsta rapin pioneeriryhmä, joka ehti pistäytyä meidänkin listallamme (Efil4zaggin #38) ennen hajoamistaan 1991. Seuraavan vuoden lopulla bändin merkittävimmät jäsenet julkaisivat albumit muutaman viikon välein. Vaikka Ice Cuben The Predator nousi jenkkiykköseksi, sisälsi kaksi Top 20 -hittiä ja näkyi myös Suomen Top 40:ssä, isommasta klassikkostatuksesta nauttii Dr. Dren The Chronic.

Dr. Dre loi uuden g-funksoundin vinkuvine syntikoineen ja löysi rinnalleen Snoop Doggy Doggin, josta tuli megatähti ennen yhtään omaa levyä. Chronic-hittien Nuthin’ but a G Thang, Dre Day ja Let Me Ride jälkeen Snoop teki osittain Dren tuottaman sooloalbumin Doggystyle, jota ostettiin USA:ssa julkaisuviikollaan melkein miljoona yksikköä. Dren seuraava albumi 2001 ilmestyi vasta 1999, ja kolmatta odotetaan yhä.

The Chronic, Doggystyle ja 2001 jäivät kaikki ulos Suomen listalta, mitä etenkin Doggystylen kohdalla on ihmeteltävä. Dren seuraava löytö Eminem sitten menestyi meillä sitäkin paremmin. Kimppasinkut 2pacin (California Love) ja Blackstreetin (No Diggity) kanssa olivat pikkuhittejä, ja The Chronic päätyi lopulta midpricetilaston viidenneksi syyskuussa 2003.

Liian hyviä seuraajia

Alkuvuoden teemaksi radiolistalla näyttää muodostuvan se, että innokkaasti vastaanotettu potentiaalinen vuosilistan voittajasuosikki lähteekin odotettua pikaisempaan alamäkeen – saman esittäjän toisen biisin takia. Ensin tämän koki Haloo Helsingin Huuda! (syrjäyttäjä Vapaus käteen jää) ja nyt J. Karjalaisen Mennyt mies. Kun Meripihkahuone loikkasi 18. sijalta toiseksi, edeltäjä vajosi 16:nneksi. Käykö kärjessä jatkavan Anssi Kelan kohdakkoin samoin?

Elokuu ei liene jäämässä yhden levyn ihmeeksi, vaan Tänään lähtee porhalsi 32. sijalta 15:nneksi. Matti Johannes Koivulla on uransa eka Top 20 -radiohitti (17. Jos muutat mielesi) ja Fall Out Boylla pikku tauon jälkeen viides (19. My Songs Know What You Did in the Dark).

Hämmästyttävän tasaista jälkeä radiossa tekee suoraan 20:nneksi harpannut Pink. Just Give Me a Reason jatkanee kolmen uusimman albumin ja välissä tulleen kokoelman hittiputkea: 11 lohkaisusta kymmenen nousi kuuden soitetuimman joukkoon. Lähes samanlaiseen vakiorotaatioon tottunut Laura Närhi sen sijaan takeltelee, sillä Viimeinen aamu ei ole viidessä viikossa ylittänyt edes Top 40 -kynnystä.

Seuraava päivä kertoo totuuden

Ai, David Bowie meni sittenkin kärkeen! No, lukekaa eilinen postaus uudelleen. Sen verran voin lisätä The Next Dayn saavutukseen, että vaikka vanhempiakin artisteja on nähty ykkösenä (esimerkiksi Leonard Cohen viime vuonna), niin 66-vuotias Bowie on historian iäkkäin Suomen albumilistan valloittanut britti.

Piirsin ennalta suotuisamman suhdannekäyrän toiselle brittiaktille Hurtsille, mutta duo sai tyytyä kohentamaan esikoislevynsä kolmossijaa vain yhdellä pykälällä. Bon Jovin pronssisijoitusta pidän hyvänä siihen nähden, että sen tuoreimmasta paalupaikasta on jo 13 vuotta. Bändin 11 peräkkäistä studioalbumia vuodesta 1985 alkaen ovat kiivenneet meillä kuuden ostetuimman joukkoon.

Perhetuokio: seiskasijan Wöyh! on yhtä kuin YUP:stä ja Staminasta tutut Hyyrysen veljekset. Näköjään tervetulleempi projekti kuin esimerkiksi Veljekset Chydenius tai Mattilan siskosten joululevy, mutta Von Hertzen Brothersin suosioon on vielä matkaa. Miehensä Mika Kuokkasen kanssa 25:ntenä debytoiva Ninni Poijärvi on tilastossa ensi kertaa omalla nimellään, mutta hänhän lauloi alkuaikojen Club for Fivessa.

Melkoinen sattuma, että Popedasta sooloileva Costello (#14) ja brittihevin kehäraakit Saxon (#31) kävivät kumpikin edellisen kerran albumilistalla huhtikuussa 1988 eli hitusen vaille neljännesvuosisata sitten. Dave Grohlin ohjaaman Sound City -dokumenttielokuvan soundtrack näyttäytyy 33:ntena ja yli 20 vuotta sitten Rovaniemellä perustettu Black Crucifixion ensikertalaisena sijalla 40.

Taas ykkösenä

Albumilistan alkuvuosi on sujunut vahvassa kotimaisessa hallinnassa, mutta ennalta vahvimmat uutuustarjokkaat huomiseen tilastoon ovat Bon Jovi, Hurts ja David Bowie. Kenties koska en sittenkään jaksa uskoa Bowien saavuttavan paalupaikkaa, spekuloin jo nyt tapauksen historiallisilla seuraamuksilla.

Bowien ensimmäinen ja ainoa ykkösalbumi Suomessa oli vuoden 1983 Let’s Dance. Jos The Next Day menisi kärkeen, hän tekisi ennätyksen siinä, kuinka pitkältä tauolta voi palata huipulle uudella musiikilla. Tom Jones onnistui pitämään 25 vuoden paussin (Tom 1970, The Lead and How to Swing It 1995), ja kotimaista ennätystä pitää Jonna Tervomaa (Jonna 1984, Parempi loppu 2007).

Kaksi esittäjää on palannut ykköseksi yli 30 vuoden jälkeen – kokoelmalla. Irwin Goodmanin janan päinä ovat St Pauli ja Reeperbahn (1970) ja Rentun ruusut (2001), The Beatlesillä puolestaan Abbey Road (1969) ja 1 (2000). Mutta jos Vain elämää -osallistujat ottaa vertailuun mukaan yksilöinä, tässäkin Katri Helena on omaa luokkaansa. Hänen ainoa sooloykkösensä Lady Love menestyi loppuvuonna 1976 eli yli 36 vuotta sitten.

Christina, luottovierailija

J. Karjalaisen Meripihkahuoneen vastaanotto ei ehkä ollut niin vakuuttava kuin Mennyt mies enteili – debyytit radiolistan 18:ntena ja latauslistan 17:ntenä. Mutta on toisenlaisiakin enteitä: tällä kertaa esimerkiksi nuorisokanava NRJ on vanhojen kannattajien lisäksi kiinnostunut Karjalaisen soittamisesta, joten jatkoa radiolistan paalupaikalle lienee mahdotonta välttää.

Latauslistalla huomio kiinnittyy I Knew You Were Troublen loikkaan (26–10). Tuloksena on näet Taylor Swiftin eka Top 20 -merkintä missään suomalaisessa myyntiin perustuvassa tilastossa. Radiosoitossa Love Story kävi kahdeksantena. Albumin ilmestymisen alla on hyvä merkki, että Hurtsin Miracle ilmaantui lopulta latauslistalle (#29) – radiossahan se on juhlinut jo kauan, korkeimmillaan kolmossijalla.

Hitaan käynnistymisen jälkeen Pitbullin ja Christina Aguileran Feel This Moment otti kunnon harppauksen (15–4). Aguilera on kuudetta kertaa noin ylhäällä single- tai latauslistalla, ja viisi niistä on kimppalevytyksiä! Ainoa soolomerkintä, Hurtin kakkossija tuli latausmyynnin varhaiskaudella, jolloin sitä ei vielä sisällytetty singlelistaan. Hiukan heikompia numeroita sinkkutilastosta ottivat Ain’t No Other Man (#5, 2006) ja Genie in a Bottle (#9, 1999).

1 + 1 = 11

Top 50:stä putosi sunnuntaina 18 albumia, mutta listaykkösinä juhlineiden äänitteiden määrä kasvoi seitsemästä yhteentoista. Kuinka? No CMX:hän teki liioitellusti tilaa kärjessä Ismo Alangolle vajoamalla saman tien seitsemänneksi. Lisäksi Samuli Putron Tavalliset hautajaiset palasi tilastoon mahdollisesti Emma-gaalaesityksen ansiosta.

Paljon kauempaa paluun tekivät spesiaalivinyylipainoksina Iron Maidenin ekat ykkösalbumit Suomessa, Somewhere in Time (1986) ja Seventh Son of a Seventh Son (1988). Kirjaani siteeraavan wikipediasivun mukaan ensinmainittu jäi kakkossijalle, mutta minullahan on vuosilta 1985–1993 uusi totuus, jota selitin syksyllä. Uutta totuutta voi lukea täältä.

Vielä entisistä ykkösistä: tähän asti kimpassa liikkuneet Vain elämää -levyt erkanivat nyt toisistaan kuuden pykälän päähän (sijat 3 ja 9) – tosin arvelen, että tuolla kohtaa myyntiluvut olivat hyvin tasaiset. Hyvin Emmoissa esillä olleet Robin ja Jesse Kaikuranta putosivat pari pykälää, ja toki mukana viihtyy yhä myös Adelen 21. Se on nyt 110 listaviikkoineen alltime-tilaston jaetulla kolmannella sijalla Eppu Normaali -kokoelman kanssa.

Ismo-ykkösiä joka kuukaudelle

Tusina täynnä, tai ainakin puoli tusinaa. Maailmanlopun sushibaari on kuudes listakärjeksemme noussut albumi, jonka esittäjäksi on merkitty Ismo Alanko. Mutta tuohon voi summata kolme, joissa lukee Hassisen kone, ja toiset kolme, joissa lukee Sielun veljet. Jos vuosikymmen lasketaan vaihtuvaksi nollan vaihtuessa ykköseksi, Alanko-paaluja on saatu viidellä vuosikymmenellä – ensimmäinen tuli 1980.

Lordilla (#8) on To Beast or Not to Beastin myötä kuusi peräkkäistä Top 10 -albumia. Soilwork (#10) saavutti sellaisen määrätietoisen nousun kautta, sillä takana on sijoitusketju 23–19–19–14. Jimi Hendrixille (#24) tuli käsittämätön 17. listamerkintä, ja Anne Mattilakin (#15) näyttäytyy jo 10. studioalbumillaan – sijoitus sama kuin yhdeksännellä. Alkuvuosituhannen suosikki Dido muistuttaa tarkkanäköisiä olemassaolostaan sijalla 45.

Paljon saimme myös ensikertalaisia, joskaan ketään heistä emme esikoislevyllään. Dalindèo debytoi 13:ntena, yhdeksännen levynsä julkaissut Hardcore Superstar 16:ntena, Minä ja Ville Ahonen 20:ntenä, Juju 27:ntenä, Pronssinen pokaali 29:ntenä ja Hateform 46:ntena. Sijan 23 Maria Ylipää kävi aikaisemmin listalla Emma Salokosken partnerina ja sijan 14 Stone muutamallakin Top 10 -äänitteellä kolmattakymmentä vuotta sitten.

Ei oo Iisii

Jontte Valosaaren ja Elastisen Jos mä oisin sun mies on niitä biisejä, jotka pärjäsivät ns. singlelistalla (lue: Spotifyssa) selvästi latauslistaa paremmin – se roikkuu yhä 13:ntena. Osapuolet julkaisivat hiljattain yhtä aikaa hittiehdokkaat Haastaja ja Iisii, mutta niihin on tartuttu nihkeästi. Odotetuksi luultu Iisii joko täpärästi on tai ei ole Spotifyn Top 100:ssa, lähteestä riippuen.

Biisit putosivat nopeasti myös latauslistalta. Tiettyjen artistien kohdalla pikavisiitit eivät yllätä (esimerkiksi CMX:n Rikkisuudeltu tai Depeche Moden Heaven), mutta huonommin olin varautunut siihen, että yksi viikko riittäisi Petri Nygårdille (3 asiaa) tai Antti Tuiskulle (Rakkaus on). Tuisku ei ole radiolistallakaan kiivennyt kuin 49:nneksi.

Ainahan tilastoon voi palata kuten esiteini-ihme Isac Elliot, jonka New Way Homella on liikesarja 4-ulos-21. Vaikka Elastinen palaisi, aika ohuella jäällä hän tuntuu liikkuvan ennakkokäsityksiin nähden. Kykykisatuomarius ei puhalla niin automaattista myötätuulta uralle kuin yksittäistapauksista voisi päätellä. Ja miksi Rähinä Recordsin ja Nielsen-radiolistan suhde on yhä pätkittäinen? Iisiikin on tainnut jäädä lisäämättä mittauskoneistoon.

Ravistelua takaisinkelauksena

No vieläkö se Harlem Shake jaksaa nousta latauslistalla (seitsemänneksi)? Eikö se ole jo vanha läpikelattu vitsi ja biisi itsessään mitätön, keksikää mulle uusia juttuja!

Vastaan itselleni johdattamalla silmäni joitakin pykäliä alemmas nimeen Gangnam Style. Joo joo, siellä se on ollut koko ajan, jo 31 viikkoa. Vaikka median kiinnostus tyrehtyi miljardin You Tube -katselun jälkeen, suosio on jatkunut samanlaisena: kahdessa ja puolessa kuukaudessa lähes 400 miljoonan lisäys. Helppo selitys on tietysti se, että maailmanlaidan perässähiihtäjät (eli ketkä?) löysivät sen meitä pioneereja myöhemmin, mutta kuka sitä sitten Suomessa lataa?

Aika kuvaavasti Psyn kanssa 19. sijan jakaa Krista Siegfrids, joka euroviisujulkisuuden ja runsaan radiosoiton lisäksi on niittänyt otsikoita muun muassa tv-kisavalmentajan pestillään ja Emma-gaalan ”kuumalla nahka-asulla”. Pitäisiköhän joskus kuunnella se Harlem Shake ihan kokonaan, en ole vielä ehtinyt.

Kiitos, kiitos, thank you

Kun perinteisellä medialla on päivä päivältä vähemmän kykyä ja halua käsitellä suomalaisia listatapahtumia, parhaiten kommentteja löytää artistien Facebook-sivuilta. Ne ovat myös luontevampi ja välittömämpi foorumi kuin listaykkösten ”nöyriä” sitaatteja sisältävät lehdistötiedotteet, jollaisia kokeiltiin kotva sitten.

Toissapäiväistä albumitilastoa kommentoi vuolaimmin Omnium Gatherum: "Beyond" hits the Finnish official national album chart to position 8. and Rumba indie chart on position 4. after a very hectic chart week and competing with big Finnish national dinosaur artists! Thank you for everyone who bought the album and supported the underground hippies! :)

Myös sijan 23 The Crescent viittasi Rumban listaan termillä ”indie chart”, jota ei voi pitää kovin osuvana, mutta mitenpä muutoinkaan sitä nasevasti kuvailisi.

FB-postauksetkin henkivät sitä yleistynyttä käsitystä, että ensimmäinen listaviikko ratkaisee kaiken. Joku jaksaa silti korostaa nousua ”suoraan” noin korkealle, eli Stratovarius: Nemesis suoraan Suomen virallisen albumilistan sijalle 3!!! Suurkiitos kaikille levyn ostaneille!

Muutaman levytähden postaamattomuus saattaa liittyä odotettua alhaisempaan listasijaan, mutta matalallakin voi tuntea kiitollisuutta. Näin Stala & So: Play Another Round debytoi Suomen virallisen albumilistan sijalla 43!! Olemme liekeissä! Kiitos kaikille levynostajille!

Tällaisia taas ovat reaktiot, kun päästään kuudetta kertaa kärkeen: Oho. Seitsentahokas meni Suomen virallisen listan sijalle 1. Tällainenkin lista on siis vielä olemassa. Kiitos levyn hankkineille.

6 ykköstä, 7 tahoa, 8 viikkoa

Albumilistalle tunkeutuneet 17 uutuutta kertovat aika paljon nykymusiikkimarkkinoista: vain yhdellä niistä on mukana aktuelli hittibiisi, ja sekin vain radiolistalla (Irinan Koko kuva). Ainoastaan viidellä noiden levyjen esittäjistä on ylipäätään kokemusta uralle osuneesta singlehitistä.

Vaikka Irinallakin on kokemusta tilaston johtoasemista, hän saa nyt katsella nelossijalta vielä kokeneemman juhlaa. Seitsentahokas on keskiarvonimi, sillä se toi CMX:lle kahdeksannen listaykkösviikon ja on bändin kuudes ykkösalbumi. Kolmantena debytoinut Stratovarius on päässyt kärkeen kolmasti. Noiden lisäksi ykköstaustaa on vain muutamalla superbändi Atoms for Peacen (#14) jäsenellä.

Omnium Gatherum (#8), Josh Groban (#12) ja Jess and the Ancient Ones (#15) jäivät kaikki muutaman portaan uransa parhaasta, mutta Eternal Tears of Sorrow (#13) teki uuden PB:n. Tähän asti ainoilla listalevyillään 30:ntenä käyneet Steven Wilson ja One Morning Left lähtivät eri suuntiin (sijat 17 ja 45). Norjalainen Darkthrone (#35) pääsi ensikertalaiseksi 16. albumillaan! Yllättävänkin monta aitoa hittiä sisältävä Olavi Uusivirta -kokoelma näyttäytyy apeasti 25:ntenä.

Chisun Kun valaistun siirtyi midpriceen vietettyään albumilistalla 71 viikkoa, joka on kotimaisten levyjen pisin aika 2000-luvulla. Kenties jonkin hämärän vaihtokaupan myötä viikko sitten midpricetilastossa debytoinut Rölli ja kultainen avain löytyykin nyt päälistan uutuutena sijalta 30.

Tehoa ja taitoa

Silloin tällöin media nostaa ja referoi asioita koomisen harhaanjohtavasti. Kun Laura Lepistö luisteli huippupisteet olympiakisojen vapaaohjelmassa, Ylen uutiset ja urheiluruudut toistivat sitä ainoaa pätkää, joka sujui alle odotusten – kolmoissalchow helpottui yhdistelmässä kakkoseksi. Ilmeisesti ohjaaja luuli, että kolmessa peräkkäisessä kaksoishypyssä on jotain erityistä.

Samalla tavoin Hesari nosti eilen esiin kaksi heikointa virkettä Mikko Aaltosen Emma-kriittisestä Pop-esseestä. Itse Nyt-liitteen jutussa älähdettiin: ”Entä jos Emma-gaalassa ei palkittaisi Vuoden levyä, vaan Vuoden myydyin levy?” Emolehden avausaukeama julisti: ”Musiikin Emma-palkinnot ovat taitavaa ja tehokasta markkinointia.”

Emmoissa on tunnetusti jo pitkään palkittu erikseen vuoden myydyin albumi, myös eilen. Ja kun on seurannut palkintojen tai gaalaesiintymisten olematonta vaikutusta (listoilla näkyvään) levymyyntiin, ei jälkimmäistä lausetta voi suin surminkaan pitää järjellisenä. Teho puuttuu täysin, enkä taitavuudellekaan keksi perusteita. En usko monen katsojan pitävän Emmaa ”taiteellisena” tunnustuksena, kuten Aaltonen väittää.

Mutta eilinen gaala aiheutti ensi kertaa ajoittaisen toiveen, että ihmiset oikeasti katsovat sitä ja mikä ettei innostuvat ostamaan myös musiikkia. Se oli edellisiä parempi. Lupaan tarkkailla näkyvyyttä saaneiden artistien myöhempiä vaiheita ja raportoida myönteisesti, jos havaitsen kaupallista kehitystä. Mediahuomiokin kasvoi uudelle tasolle.

Emma-kriittisyys jatkui gaalan kanssa päällekkäin TV1:n Streamissä, jossa Sipe Santapukki intoutui dannymäisen värikkäästi muistelemaan ensimmäisten Apulanta-sinkkujen myynti- ja listamenestystä. Vahvistettakoon nyt, että Apulannan nimissä ei ole koskaan ollut yhtään Suomen levymyyntiennätystä. Listaykkössinkuissa bändi on toki mestari.