Marraskuun Top 30

Marraskuussa Listablogin Facebook-sivulla listattiin menestyneimpiä Syksyn sävelen kilpailubiisejä.

1. Irwin Goodman: St. Pauli ja Reeperbahn 1970 
2. Fredi: Avaa sydämesi mulle 1974
3. Kirka: Surun pyyhit silmistäni 1988 
4. Katri Helena: Syysunelma 1976 
5. Jonna Tervomaa: Minttu sekä Ville 1983 
6. Lea Laven: Ei oo, ei tuu 1979 
7. Rauli Badding Somerjoki: Ja rokki soi 1973 
8. Sammy Babitzin: Daa-da daa-da 1972 
9. Mikko Alatalo: Rikoo on riskillä ruma 1980 
10. Neon 2: Tässä talossa 1992 

11. Erkki Liikanen: Evakkoreki 1975 
12. Kari Vepsä: Onnenmaa 1996 
13. Irwin Goodman: Poing poing poing 1971 
14. Pasi Kaunisto: Sanat eivät riitä kertomaan 1969 
15. Mikko Alatalo: Vicky Lee 1978 
16. Pepe Willberg: Aamu 1974 
17. Marita Taavitsainen: André 1998 
18. Jussi & The Boys: Metsämökin tonttu 1974 
19. Jesse Kaikuranta: Järjetön rakkaus 2012 
20. Tapani Kansa: Äidin pikkupoika 1977

21. Jukka Kuoppamäki: Kultaa tai kunniaa 1973 
22. Kurre: Jäit sateen taa 1991 
23. Erkki Liikanen: Jokkantii 1976 
24. Kaija Koo: Kaunis, rietas, onnellinen 2011 
25. Pelimannet: Amore 1993 
26. Marion: Rakkaus on hellyyttä 1977 
27. Päivi Paunu: Oi rakkahin 1969 
28. Antti Huovila: Vaskikellot 2000 
29. Samuli Edelmann: Pienestä kii 1991 
30. Rainer Friman: Se on salaisuus 1990

Joulukuun Top 30:ssä laitetaan arvatenkin järjestykseen menestyneimmät jouluisesti nimetyt hitit. Myös tammikuun Top 30:n teema perustuu ajankohtaisuuteen, mutta sitä on vaikeampi arvata.

Kultainen kotiinpaluu

Vuoden shokkiyllätys, jota sietää ihmetellä: ohi kaikkien ennakkosuosikkien, vedonlyöjiä pilkkanaan pitäen täysin puun takaa albumilistan kärkeen ilmaantui jonkun Adele-nimisen brittilaulajattaren levy. Onkohan kyseessä tietotekninen häiriö? Myös kakkosena näyttäytyy useimmille uppo-outo artistinimi J. Karjalainen – tosin kerrotaan hänellä olleen melkoinen kulttikannatus joskus 1980-luvulla.

No joo. Jos jostain haluaa tällä viikolla hämmästyä, niin 11:ntenä debytoineen Nikke Ankaran esikoisalbumin strategiasta ja sen läpimenosta. Miehellähän on ollut single- ja eritoten suoratoistohittejä jo puolentoista vuoden ajan, ja kun nuo kaikki viisi lopulta mahdutettiin samalle levylle ja niiden striimit ynnättiin, niin Nikke tulee kotiin voitiin oitis julistaa kultalevyksi. Huh mitä pelleilyä. Keväällähän Mikael Gabriel kertoi omalle albumilleen päätyneen samanlaisen kikkailun nimissä musiikkia, jota hän ei sille halunnut.

Katri Helenan joululevy aloitti 14:ntenä ja saman tien oman kategoriansa kärjessä, koska aiemmin julkaistut kilpailijat ovat alamäessä, osa hieman dramaattisessakin (Anna Eriksson 21–34). Viimeksi tilastoissa vuosina 2007 ja 2008 havaitut Sleepy Sleepers ja Enya debytoivat sijoilla 21 ja 23. Sliipparien edellinen levy oli euroviisucovereita, ja edellisestä omaa tuotantoa sisältävästä äänitteestä ehti kulua 27 vuotta.

Pakko katsoa 20: Night Fever

Listablogin epäsäännöllisessä sarjassa esitellään hämäriä mutta sivistäviä videonäkymiä hittihistoriasta.

Yle Teema esittää tänään klo 21.15 elokuvan Saturday Night Fever, jonka lukuisista hiteistä taidetaan päällimmäisinä muistaa Bee Geesin singlet Stayin’ Alive ja How Deep Is Your Love. Erityisesti oman aikansa ikoniksi tuntuu nousseen Stayin’ Aliven video, jossa Gibbin veljekset kävelevät yhtä rytmikkäästi kuin John Travolta leffan alkukohtauksessa. Myös How Deep Is Your Love on retrohenkisten musiikkivideokanavien vakiokalustoa.

Kumpikaan ei silti ollut soundtrackin isoin listahitti. Ne eivät nousseet brittilistan kärkeen toisin kuin niitä seurannut single, joka viihtyi USA:n ykkösenäkin niitä pitempään, kahdeksan viikkoa: Night Fever. Johtuuko Night Feverin legendattomuus siitä, että biisiin ei tehty videota?

Väärä kysymys. Johtuuko legendattomuus siitä, että biisiin tehtyä videota ei julkaistu aikanaan? 1978 kuvattu raina päästettiin ihmisten ilmoille vasta 26 vuotta myöhemmin. Siinä ei näytä olevan kummempaa vikaa, ihan päteviä yönäkymiä Floridasta, Sunny Isles Beachin motellijonon valoja. Keksin vain yhden syyn, miksi sitä ei haluttu levitykseen: Barry Gibbin naama. Hän näet ajoi partansa ennen kuvauksia ja kasvatti sen hetimiten takaisin. Joku lienee pitänyt sitä huonona ratkaisuna.

Iso A

Viime päivien selvä ykkösmusiikkiuutinen on ollut Adelen 25-albumin vauhko menekki – ennätysmurskajaisia on seurattu miltei tunti tunnilta. Siis siellä, missä moinen on mahdollista, eli listakulttuurin sivistysvaltioissa USA:ssa ja Britanniassa. Ihmeellisimmät faktat historian lehdille saataneen siitä, kun päästään tutkimaan yhden levyn osuutta pienentyneistä kokonaismarkkinoista. Katsoin äsken väliaikatietoa, jonka mukaan 25 ylitti jo kolmen miljoonan rajan USA:ssa, ja sitä oli ostettu perjantaista eteenpäin 24 kertaa niin paljon kuin kakkoseksi päätyvää Justin Bieberiä.

Suomalaisilla lukemilla ei nyt hehkutella, kun niitä ei ole saatavilla. Adelen maahantuoja Playground tiedotti menestyksestä niukasti jo 21:n aikoihin, ja myyntiluvut on muutenkin lähes säännönmukaisesti jätetty pois viime aikojen kulta- ja platinauutisista. Musiikkituottajien sivuille ei ole päivitetty noita tietoja enää pariin vuoteen. Mutta yhtä täkäläistä Adele-ennätystä voimme kytätä: 21 näet palasi hiljattain albumilistalle, ja sen listaviikkopotti 128 on enää kuuden päässä Leevi and the Leavingsin merkkipaalusta.

Kannattaa pitää mielessä, että nyt käytävä hulabaloo ei varsinaisesti ole 25:n ansiota, vaan suurin syypää on yhä 21. Se on selvästikin yhä ihmisille tärkeä äänite, ja kun Hello-single osoitti, että luvassa on lisää kutakuinkin samaa, niin sitähän sitten on rynnätty ostamaan. 25:n oma substanssi paljastuu ajan myötä – jo toisen myyntiviikon suhdannemuutos on oma kiinnostuksen kohteensa.

Versioita historiasta

Ruotsin yleisradioyhtiön SVT:n tuottamasta, meillä Yle Femin kautta näkyvästä Hitlåtens historia -sarjasta on taas tarjolla uusia jaksoja. Viime kevään kuusi osaa keskittyivät ruotsalaisiin hitteihin, mutta nyt kierretään jälleen maailmaa, ja kaksi viimeksi lähetettyä ovat ehkä kiinnostavimmat minun näkemistäni. Aiheina Chicin Good Times (1979) ja R.E.M.in Losing My Religion (1991).

Good Timesissa kiehtoo tietenkin sen vaikutus useisiin muihin hitteihin (kuten hiphop-ilmiön käynnistänyt Sugarhill Gangin Rapper’s Delight). Mutta parasta oli nähdä haastateltavina vokalistit Alfa Anderson ja Luci Martin, jotka yleensä aina unohdetaan Chic-legendaa kerrattaessa. Ehkä ruotsalaisten on muita helpompi nähdä heidän samankaltaisuutensa Fridaan ja Agnethaan, jotka kulkevat tiiviisti mukana Abban legendassa, vaikka olivatkin “vain” laulajia.

Losing My Religion -jakso konkretisoi taas kerran, että pophistoria muuttuilee sen mukaan, keneltä siitä kysyy. R.E.M.in managerin Bertis Downsin tarina Out of Time -albumin ekasta singlevalinnasta poikkeaa täysin aiemmin kuulemistani. Muun muassa Wikipedian mukaanhan bändi taisteli pitkään levy-yhtiön kanssa saadakseen Losingin singleksi.

Downs puolestaan kertoo, että kaikki pitivät (kakkossingle) Shiny Happy Peoplea levyn varmana hittinä, ja sitä ennen vain haluttiin ulos huomion herättävä “set-up song”. Losing My Religion valikoitui hänen mukaansa lähinnä sillä kriteerillä, että biisi sopi paremmin Anton Corbijnin ottamien kansikuvien tunnelmaan kuin esimerkiksi Radio Song (josta tuli neljäs single). Eilen tv:stä tulleen jakson voi katsoa SVT Playstä.

Nimi kävi toteen

128. listaviikolla nimi osoittautui vihdoin enteeksi, ja nyt One Directionin ainoa mahdollinen suunta on alaspäin. Viides albumi Made in the A.M. on poikien eka ykkösalbumi Suomessa – edeltäjien parhaiksi sijoiksi jäivät 4, 2, 2 ja 3. Kyseessä on myös lähes puoleentoista vuoteen eka ulkomainen ykkönen, jota ei voi luokitella rockiksi, jopa raskaaksi rockiksi. Edellinen kärkiartisti tuota laatua oli Lana Del Rey.

Etukäteen luotiin kaksinkamppailuasetelmaa 1D:n ja Justin Bieberin välille, ja enteet näyttivät toki samanlaisilta; kumpikin osoitti tänä vuonna kykenevänsä aikaansaamaan oikeita hittejä – ei vain sellaisia, joka tekevät pikarykäisyn latauslistalle. Mutta ei Bieberillä ole yhtä vahvaa vääntöä albumimarkkinoilla, edellinen yritys Journalshan hyytyi sijalle 33. Kahdeksantena debytoinut Purpose saattaa kuitenkin osoittautua kestosuosikiksi, niin vahvan jalansijan mies on saanut radiossa ja striimeissä.

Kunnianhimoisen kolmoisalbumin julkaissut Swallow the Sun (#7) ylsi viidenteen peräkkäiseen Top 10 -merkintään. Kiinnostava palaaja on Jeff Lynne’s ELO (#22) eli Electric Light Orchestra, joka viimeksi nähtiin mukana kokoelmalla vuonna 1990 ja jonka edellisestä tilastoidusta studioalbumista on jo 29 vuotta. Saman ajan kaikuja on sijalla 35: Neil Youngin livetupla äänitettiin vuosien 1987–88 kiertueella.

Kova paketti Sofialle

Joulumarkkinoille on vielä tulossa useita ulkomaisia listatykkejä Adelesta alkaen, mutta yksi viimeisistä vielä tilastoitumattomista kotimaisista on J. Karjalaisen Sinulle, Sofia. Tilanne on Karjalaisen pitkällä uralla varsin harvinainen. Lähes kaikki hänen varsinaiset studioalbuminsa on julkaistu alkuvuonna. 1990-luvulla kuudesti peräkkäin oltiin niin tarkkoja, että levyn piti tulla ulos 1. huhtikuuta, artistin syntymäpäivänä.

1980-luvun kaksi huonosti menestynyttä livetallennetta julkaistiin marraskuussa, samoin odotettu ja röykkiöittäin ostettu kokoelma Suurimmat hitit (1992). Lännen-Jukka-projektin (2006–2010) kolmesta albumista kaksi julkaistiin yllättäen marraskuussa, mutta perus-Jukan juhlittu comeback Et ole yksin (2013) taas alkukeväällä. Se on yksi viidestä karjalaislevystä, jotka viettivät listaykkösenä vähintään viisi viikkoa.

Näyttävästi aloittanut Stindebinde-single katosi dramaattisesti latauslistalta jo yhden viikon jälkeen, ja radiosoitossakin se valui viidennellä viikollaan sijalle 16. Viime aikoina radiolistalla on tapahtunut niin levottomia, että moinen pudotus ei vielä ole kovin hälyttävä. Katsotaanpa vaikka tuoreimman Yö-singlen Minne tuulet vie liikesarjaa: 11–79–43–53–39–21.

Vailla tomumajaa

Tein eilen postilakkoon varautumisen nimissä yli 12-tuntisen työpäivän, joten minun puolestani lakko voisi vaikka alkaa. Eipä siitä tiedonjanoisille koituisi kummoisia seurauksia, edes listatiedonjanoisille. Toisin oli aikana ennen nettiä. Posti kuljetti paitsi lehdet myös ison osan informaatiosta lehtien tekijöille. Kun Rumba laati omaa erikoisliikkeiden myyntilistaansa 1985–1990, aineistot tulivat postissa – ehkä muutama pioneeri käytti faksia.

Kun ajattelee 20–50 vuoden takaisia listamekanismeja, on jopa ihme, etteivät lakot häirinneet niitä sen enempää. Suomi soi 4 -kirja ilmoittaa, että maaliskuun 1963 lista jäi ilmestymättä postilakon takia. On totta, että tuon kuun Iskelmä-lehteä (joka sisälsi helmikuun myyntitiedot) ei julkaistu, mutta irtonumerovetoisen Ilta-Sanomien jokatoisviikkoinen lista pyöri normaalisti. Ilmeisesti tiedot pyydettiin kauppiailta puhelimitse.

Vain kahdella lakolla sen jälkeen on ollut listoihin vaikuttavaa potentiaalia. Vuoden 1967 painotyöntekijöiden lakko esti joidenkin lehtien ilmestymisen, mutta ei jättänyt tilastollisia aukkoja. Marras-joulukuussa 1980 lehtitoimittajien lakko pisti kaiken journalistisen printin tauolle kolmeksi viikoksi. Tuolloin Seuran yksi kuukausilista jäi ilmestymättä, mutta Avun ja Suosikin ei jäänyt.

Nykyisin Suomen listoja ei taida fyysisessä muodossa näkyä missään, kun Helsingin Sanomatkin kyllästyi lyhyessä ajassa keskiviikkopalstaansa. Vai näkyykö? Sinänsä jopa hieman huolestuttavaa – digitaalinen arkistokelpoisuus kun on yhä aika nuori ja epäkypsä käsite.

Kevyttä raskasta

Viikon korkein albumilistauutuus (#8) on jo kuudes tilastoitu Raskasta joulua -projekti, tällä kertaa akustisena. Diandran (#18) ja Neljänsuora-vokalisti Antti Ketosen (#38) joululevyt kiinnostivat myös jo listasijan veroisesti. Kisaan menestyneimmän sesonkijulkaisun tittelistä osallistuvat lähiviikkoina ainakin Katri Helena ja Anna Eriksson.

Suvi Teräsniskan kokoelma debytoi yhdeksäntenä ja on laulajattaren seitsemäs Top 10 -albumi kuuden vuoden sisällä. Irina Björklund jatkaa covermenestysreseptiään sijalla 19. Ellie Gouldingin avaus (#24) tuntuu ehkä vaisulta, mutta se on parasta mihin hän on albumilistallamme konsanaan yltänyt. Dave Lindholm (#22) tilastoitui viimeksi korkeammalla vuonna 1987!

Sen sijaan jos Vesa-Matti Loirin livetallenne ei nouse 29. sijaltaan (pahalta näyttää, isänpäivä meni jo), se jää hänen uransa matalimmaksi niistä levyistä, jotka ylipäätään listalle päätyivät. Midprice-kymmenikössä Sydämeeni joulun teen (1988/1998) palasi noukkimaan 75. listaviikkonsa. Vuodesta 2003 lähtien se on kerännyt eri jouluina huippusijat 1–1–1–1–2–1–1–3–3–4–4–1.

Ihanaa luottamusta

Sami Tenkasen Yle Puheelle tekemästä nimikko-ohjelmasta lähetettiin keskiviikkona jakso, joka kannattaa kuunnella Areenasta, jos radiohittimarkkinat kiinnostavat. Tenkasen vieraina olivat Iskelmä-radion Ari Ojala, Nelonen Median Mikko Koivusipilä ja Spotifyn Jussi Mäntysaari. Soittolistojen (tai niiden nykyisen käyttötavan) ultimaattinen nerokkuus ei minulle vieläkään ihan avautunut, mutta kiinnostavaa juttua kuultiin muun muassa Chisun singlestä Ihana.

Ihanahan ampaisi elokuun alussa poikkeuksellisesti suoraan radiolistan ykköseksi, mutta sen Spotify-vastaanotto jäi viileäksi eikä miljoonan striimin raja ole vieläkään ylittynyt. Ojala ja Koivusipilä myönsivät, että tehorotaatio perustui ennakko-oletuksiin eivätkä kuulijatestaukset olleet järin rohkaisevia. Onkin paikallaan juoksuttaa tähän Ihanan viikkosijoitusketju, josta näkee, kuinka kauan yleisön lämpenemistä odotettiin ja milloin usko loppui: 1–2–2–1–2–1–2–2–5–18–63.

Vieraat tuntuivat olevan yhtä mieltä siitä, että Chisun uusi single Tuu mua vastaan on edeltäjäänsä potentiaalisempi. Viime viikon radiolistalla se nousi 49:nneksi, mutta putosi siitä tänään yhden askelman. Merkittävimmät etenijät ovat toisten naisten esityksiä: muilla foorumeilla vaisuhkosti menestynyt Ellie Gouldingin On My Mind 17–8, Johanna Kurkelan jo puolivuotias Kuolevainen 24–9, Adelen Hello 28–12 ja Ellinooran Carrie 40–19.

Striimi kiertää maailmaa

Pulina kertoi blogissaan eilen hyvän uutisen: Spotifyn päivä- ja viikkolistat ovat palanneet www-jakeluun entistä ehompina, Top 200 -mittaisina ja kuuntelumäärät kertovina. Päivälistojen arkistoa löytyy viime huhtikuulle, viikkolistojakin heinäkuulle ja tutkittavina ovat kaikki (?) maat, joissa Spotify toimii.

Koska seassa on eksoottisiakin kolkkia, esimerkiksi lukuisia Etelä-Amerikan maita, päätin vertailla palvelun suosiota maittain. Varmaan tieteellisempiäkin metodeja olisi, mutta yksinkertaisesti otin joka maasta viikkolistan 10. sijan saavuttaneen biisin kuuntelumäärät ja vertasin niitä maiden väkilukuihin. Ikään kuin jos jokainen kuuntelu olisi eri ihmiseltä, kuinka monta prosenttia väestöstä striimasi sen viikon mittaan.

Ruotsi ei ollut vertailussa niin ylivoimainen kuin oletin. Alhaisimman osuuden kirjautti Bolivia, jonka tulos oli 0,07 % – alle sadasosa Ruotsista. Yllättäen Filippiinit esitteli isompia lukuja kuin Suomi, mutta siellähän on toistasataa miljoonaa asukasta. Alla innokkaimpien Spotify-maiden tulokset 0,1 prosentin tarkkuudella.
1. Ruotsi 9,7 %
2. Norja 9,2 %
3. Tanska 7,0 %
4. Suomi 5,2 %
5. Islanti 3,3 %
6. Alankomaat 3,3 %
7. Australia 1,9 %
8. Britannia 1,9 %
9. Singapore 1,8 %
10. Irlanti 1,8 %
Saksa ja USA ylsivät vain hiukan yli yhden prosentin.

Hittirotaatio kerran kuussa

Neljännen Vain elämää -kauden toiseksi isoimmaksi listahitiksi on kasvanut Ville Gallen ja Sannin versio Pave Maijasen kappaleesta Lähtisitkö (1984). Spotifyn kuunnelluin, latauslistan kolmonen. Ainakin The Voicen ja Yle X:n soittomäärät enteilevät hyvää nousua myös radiolistalla.

Pave Maijanen kertoi ohjelman nimikkojaksossaan biisin syntytarinan, josta on aiemminkin kuultu variaatioita. Kun single ja Maijanen-albumi julkaistiin, artisti oli taloudellisesti epävarmassa tilanteessa ja aluksi säikähti, kuinka huonosti levy lähti liikkeelle: ”Ei tapahtunut mitään.” Kaikki kuulemma muuttui, kun mies pääsi esittämään sinkkunsa Hittimittarin valkoisen flyygelin ääressä.

En saanut selville albumin tarkkaa julkaisupäivää, mutta se äänitettiin loka–marraskuussa 1984. Elävän arkiston mukaan eka Hittimittari-esitys oli 8. joulukuuta. Hirveän pitkään tuo ”tapahtumattomuus” ei siis kestänyt. Sekä Lähtisitkö että Maijanen debytoivat joulukuun kuukausilistoilla, sijoilla 18 ja 17.

Koska Lähtisitkö selvisi aina äänestyksistä jatkoon, se kuultiin myös tammikuun, helmikuun ja maaliskuun Hittimittareissa. Samoina kuukausina single eteni listoilla 4–3–2, albumi 2–1–2. Jälkimmäisen pudotti paalupaikalta Dingon Kerjäläisten valtakunta, joka oli Pave Maijasen tuottama. Kyllä lapset, sekä ohjelma että lista tulivat tuolloin vain kerran kuukaudessa. Hittimittarista saatiin toki myös vuorotteleva ulkomaisen musiikin osio.

Meillä ei elvistellä

Ensin tulee päivä, sitten ilta. Muutoin on vaikea järkeillä Vain elämää -albumien järjestystä listalla. Paitsi siten, että Antti Tuiskun Sata salamaa on sisällytetty päivä-levylle, vaikka esitettiin ohjelmassa illalla. Sarjan toinen megahitti, myös illalla esitetty Ville Gallen ja Sannin Lähtisitkö ehti debytoida radiolistalla vasta 45:ntenä. Muista albumien myötä irti päässeistä raidoista sadan joukossa näkyy vain Radio Suomen ahkerasti soittama Pave Maijasen Milla (#89). Sata salamaa eteni kakkoseksi.

Isänpäivähyöty näkyy ilmeisimmin Kari Tapio -kokoelman nousussa (15–6). Liveaineistolla täydennetty painos uusimmasta Nightwishistä palasi 11:nneksi. Taikakuun Virta (#15) ei viitanne Olaviin – bändin eka lista-albumi 15 vuotta sittenhän oli nimeltään Kuin Olavi Virta. Gasellit (#19) lipsui muutaman sijan edellisestä yrityksestään, ja Saimaa ylsi 21:nneksi ilman Pepe Willbergiä.

Petri Laaksosen ja Def Leppardin ensimmäiset 2010-luvun tilastomerkinnät ovat 29 ja 32. Jos kuuden albumin pakettia Long Play Collection (#20) voi pitää kokoelmana, se on jo kahdeksas listalle päätynyt Hurriganes-sellainen. Sen sijaan brittilistan ykköseksi syyhkinyt Elvis Presley -orkestraatio If I Can Dream ei löytänyt tietään 50:n joukkoon eikä myöskään tv-mainoskampanjalla pönkitetty talent-kvartetti Jack Pack.

Viimeistä kertaa odotellessa

Radiolistan jähmeän kotimaisen kärkiviisikon alapuolella vipisevät ulkomaiset syrjäyttäjäehdokkaat. Lukas Grahamin 7 Years nousi tänään 20–6 ja Taylor Swiftin Wildest Dreams 19–7. Jälkimmäinen on edelleen lohkaistu viimevuotiselta 1989-albumilta. Tulisiko siitä levyn kolmas Top 3 -radiohitti Shake It Offin ja Blank Spacen jälkeen?

Vanhaa tavaraa näkyy tilastossa muutoinkin. Haloo Helsingin Pulp Fiction (#4) on jo 17. peräkkäistä viikkoa kahdeksan soitetuimman joukossa. Mikael Gabrielin ja Diandran Viimeisen kerran (#11) roikkuu Suomipopin ja The Voicen rotaatiossa niin hanakasti, että kävi viime viikolla parhaalla sijallaan kahdeksantena. Esimerkiksi Yle X:n soittolistalta kappale pudotettiin jo puoli vuotta sitten.

Oma lukunsa roikkujana on Jari Sillanpään Sinä ansaitset kultaa, joka elpyi usean aseman tuella taas sijalle 21. Vaikka sijoitin sen latauslistamenestyksensä takia hittivuosilistalle 2014, se on matkalla radiovuosilistan 2015 ykköseksi. Biisit.infon mukaan Iskelmä soittaa sitä yhä innokkaimmillaan neljä kertaa päivässä.

Inte vårt år

Bo Kaspers orkester aloitti listauransa Suomessa vuonna 1999 harvinaisella tavalla, kokoelmalevyn turvin. Sittemmin kokoonpano on mahduttanut seitsemän albumiaan sijojen 2 ja 14 väliin. Jollei Redo att gå sönder enää etene sunnuntaiselta debyyttisijaltaan 18, se jää täten kaspereiden matalimmaksi merkinnäksi ja kuvaa laajemminkin ruotsalaisten tämänvuotisia suhdanteita.

Viime vuonna naapurit juhlivat etenkin metallijulkaisuineen, kun In Flames ja Opeth ylsivät listakärkeen ja Sabaton kakkoseksi. Näiden lisäksi Top 10:ssä nähtiin Kent, Entombed, Hammerfall, First Aid Kit, Amaranthe, Mustasch, Machinae Supremacy ja Arch Enemy. Plus tietenkin toissavuotisella True-kestosuosikillaan Avicii.

Tänä syksynä Avicii debytoi seuraajineen sijalla 10, mikä alakanttisuudestaan huolimatta on parasta, mihin ruotsalaiset ovat vuonna 2015 kyenneet. Esimerkiksi Mustaschin viimevuotinen nelossija vaihtui tänä vuonna numeroon 17. Jaa, yksi valonpilke sentään löytyy: alkukesällä ykkösenä käyneen Lindemann-projektin takanahan on Till Lindemannin lisäksi ruotsalainen Peter Tägtgren. Ja joka tapauksessa Ruotsi pärjää yhä Suomen listoilla aika paljon paremmin kuin Suomi Ruotsin listoilla.

Kuuntelisitko

Ensi viikolla albumilistalle jyrää taas korkeaprofiilisia äänitteitä, mutta tämä viikko oli kotimaisessa julkaisukartassa outo väliinputoaja – korkein suomalainen debyytti Club for Five on vasta sijalla 45. Pelastus tuli Australiasta, kun 5 Seconds of Summerin kakkosalbumi ilmaantui seitsemänneksi; sekin kyllä jäi viimevuotisesta edeltäjästään kolmen askelman päähän.

Seuraavaan tilastoon odotellaan ensisijaisesti Vain elämää -kaksikkoa, jonka yksittäisraitojen mieluisuutta on voinut pari päivää seurata Spotifyn päivälistalla. Ville Gallen ja Sannin Lähtisitkö ehti jo ykköseksi ja Antti Tuiskun Pojat kuudenneksi. Juuri Tuiskun kohdalla näkee, että ainakin viikonloppuna suositaan uptempo-materiaalia – kehuttu slovari Elämän nälkä ei mahdu edes Top 50:een.

Sannin alkuperäinen Pojat ei keväällä ilmestyessään juuri listoilla juhlinut, mutta debytoi perjantaina latauslistan 13:ntena. Kärkiviisikon neljästä uutuudesta yhdelläkään ei ole yhteyttä tämänvuotiseen Vain elämäähän, mutta yksi niistä (#4) on viime vuonna esiintyneen Vesalan varsinainen sooloavaus Tequila. Se debytoi myös ns. singlelistan neljäntenä ja radiolistan 24:ntenä.