Viisut hallitsivat lähetyksiä enemmän kuin koskaan, ja sekä ali- että ylivirittyneet käsittelytavat pääsivät esille. Pyöreässä pöydässä yritettiin keksiä moitittavaa samoin kulahtanein metodein kuin viimeisten ainakin 50 vuoden ajan, paitsi ihan lopussa löytyi hyvä näkökulma: Yleisradion rooli ja osallisuus verrattuna urheilukisojen televisiointiin. Sille olisi voinut antaa kaiken ajan ja vetää edeltänyt kymmenminuuttinen pöntöstä alas.
Vastapainoksi tuli ”itseironisesti” nimettyä Viisukupla-sisältöä, joka usein herätti mietteen: miksei kaikille muillekin Ylen käsittelemille aiheille ole suotu tällaista sisäänlämpiävää kuplavaihdetta, jossa toimittajat muistelevat hassuja sattumuksiaan ja kertaavat loputtomiin, kuinka euroviisut kerran onnistuivat poikimaan aidon meemin (epic sax guy)?
Käsitys asioiden merkittävyydestä tuppaa hämärtymään: moni viisukultin sisällä korkeimmalle jalustalle nostettu ilmiö ei juurikaan ole ulkomaailmassa väräyttänyt viisareita. Viisufanien jumaloimat Conchita Wurst ja Verka Serdutshka jäivät listoilla statisteiksi. Vaikka albumilistan status hupenee nopeasti, voisin yhä pitää merkittävän viisuartistin kriteerinä sitä, että hän on yltänyt joskus Suomen albumilistalle. Måneskinin saavutusten poikkeuksellisuutta on vaikea nähdä kuplan sisältä.
Virkistävää oli todeta Inez-kanavan panostus: Viisukuume-ohjelmia tuli pitkin kevättä, ja koko lauantai iltakymmeneen asti omistettiin ohjelmamaratonille. Satunnaisten näytteiden perusteella juontajapari oli innostunut, oikeaoppisen kuplautunut ja ampui hilpeästi yli haastateltavien nuoleskelussa. Plussana Yleen nähden se, että oma lehmä ei kurkkinut ojan partaalta eikä häirinnyt mölinällään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti