Radioväki lupaili/ennakoi sille myös tukea, ja biisit.infon mittauksissa se oli eilen soitetuin, tänään kolmanneksi soitetuin kappale. Eli alku on vauhdikas, mutta pitkän suosion ennustaminen olisi rohkeaa. Samana päivänä pitkän panttauksen jälkeen julkaistulla, päivästriimeissä nelosena näyttäytyneellä Arttu Wiskari -sinkulla Tässäkö tää oli? on paljon parempi prognoosi, jos tilannetta ennakoi kuukausien päähän.
Uuden edessä -biisin kohdalla mediassa on ehkä liikaakin korostettu hyväntekeväisyyttä. Genren kappaleillahan voi olla monenlaisia päämääriä: varojenkeruu, tietoisuuden lisääminen, musiikin pyrkimys kuvastaa tapahtuneen aiheuttamia tuntoja. Tällä kertaa, tässä henkisessä ilmapiirissä painopiste on väkisinkin jälkimmäisessä. Kertyvien varojen saaja (Punainen risti) toki ilmoitettiin, koska se kuuluu ilmoittaa.
Almuhittien äitinä pidetään Band Aidin joulusingleä Do They Know It’s Christmas (1984), jota puffatessaan puuhamies Bob Geldof käytti hyvin rahakeskeistä retoriikkaa, ja homma jatkui Live Aid -konserttien yhteydessä: antakaa antakaa antakaa. Bohemian Rhapsody -elokuvassa (2018) hänen toimintaansa ja päivän tapahtumia tosin ei kuvattu kovin realistisesti, kuten ei juuri muutakaan.
Onnistuneimpana tietoisuuden lisääjänä tulee mieleen Cole Porterin sävelmiä tähtiliudan tulkintoina sisältänyt Red Hot + Blue (1990), joka kävi Suomen albumilistan sijalla 32. Hienojen biisien lisäksi levy tarjosi kansiteksteissään paljon tietoa aidsista, meniväthän tuotot eri maiden aids-tukikeskuksille.
Tietysti jo ennen Band Aidia musiikkibisnes harrasti hyväntekoa. Esimerkiksi tammikuussa 1979 järjestettiin New Yorkissa tähtiä tihkunut YK:n lastenjärjestön Unicefin tukikonsertti, joka esitettiin Suomenkin tv:ssä parhaaseen lähetysaikaan ja jossa kuultiin ensi kertaa Abban tuleva single Chiquitita. Sen tuotosta (muun muassa Suomen ykkönen) meni puolet ja nykyään menee kaikki Unicefille.
Viimeistään USA for African suurhanke We Are the World (1985) alkoi poikia mediassa myös skeptistä nälvintää. (Knoppikysymys: ketkä neljä pukeutuivat biisin videolla valkoiseen USA for Africa -puseroon?) Erityisesti genreä banalisoivat uusintaversiot: sekä Do They Know It’s Christmas, We Are the World että suomalaisten Maksamme velkaa on kierrätetty levylle eri katastrofien inspiroimina vähintään kertaalleen. Mutta ihan omanlaisensa raipat medialta on tässäkin suhteessa saanut Michael Jackson.
Syyskuun 2001 terrori-iskujen jälkeen Jackson levytti tukisinglen What More Can I Give, jota Sony ei kuitenkaan suostunut julkaisemaan – kenties samanaikaisen Invincible-albumin takia. Tämä innoitti tekaistuihin uutisiin, joiden mukaan levytys epäonnistui muiden artistien ”kartettua” Jacksonia. Jutut arvatenkin nieltiin purematta myös Suomen mediassa.
Seurauksineen tapaus havainnollisti, kuinka media oli jo tuolloin irtisanoutunut kaikesta journalismista Jacksonin suhteen. BBC:lle ja ITV:lle työskennellyt Martin Bashir seurasi vuonna 2002 Living with Michael Jackson -”dokumentissaan” tähteä Berliiniin, jossa oli luvassa gaala palkintoineen. Siellä yllättäen esitettiin julkaisemattoman What More Can I Given video, jonka tähtikattaus oli lähes Usa for African veroinen. Väkeä oli niin paljon, että biisistä oli tehty myös espanjankielinen versio.
Bashirille tarjottiin ihan kunnollista skuuppia: miksi meille kerrottiin ”karttamisesta”, tässähän on vaikka ketä! Celine Dion kyynelehtii! Mitä mies teki? Ei kiinnittänyt asiaan mitään huomiota. Sen sijaan hän laittoi kaikki pelimerkkinsä täysin joutavalle detaljille. Koska gaala käytiin saksaksi eikä Jackson osaa kieltä, hän meinasi astella lavalle väärään aikaan. Ei astellut, meinasi. Tätä Bashir sitten kauhisteli muun muassa sanoilla ”humiliation” ja ”excruciating”. Linkki youtube-videoon.
Lauri Tähkä saa tehdä aika monta hyväntekeväisyyshittiä päästäkseen yhtä kuninkaalliseen kohteluun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti