Ylämäki, alamäki

Kun käynnistin 50 hittiä -listan vuonna 1992, sitä pidettiin vähän vaikeatajuisena, koska se yhdisti niin monta elementtiä. Nykyisiltäkin hittivuosilistoilta tuttujen single- ja albumimyynnin ja radiosoiton lisäksi siinä huomioitiin soitot diskoissa ja tanssilavoilla. Mutta siitä oli vielä pitkä matka nykyisen albumitilastomme kryptisyyteen.

Sehän yhdistää arvoituksellisella tavalla suoratoiston ja myynnin (eli lataukset ja fyysiset äänitteet). Arvoituksia ovat sekä osasten painoarvo (jota kuulemma alkuvuonna säädettiin striimien suuntaan) että se tapa, jolla yksittäiset biisikuuntelut luetaan albumin hyväksi. Niinpä listatapahtumien analysointi on entistä vaikeampaa. Kuten sen, miksi Nick Caven albumi putosi toisella viikollaan niin rajusti (1–16), vaikka esimerkiksi hänen edellisen levynsä vastaavat sijat olivat 5–9.

Äkilliset piikit ja pudotukset voi helposti tunnistaa myynnin aiheuttamiksi, koska kuuntelukäyttäytyminen on paljon paljon tasaisempaa. Niitä nähtiin useasti silloin kun mitattiin vain ostotapahtumia. Mutta voisiko peräti olla niin, että striimien mukanaolo kärjistää noita liikkeitä, vaikka myyntiluvut ovat aiempaa alhaisempia?

Suoratoiston jäljiltä lista-aineisto on entistä staattisempaa ja tasaisempaa massaa, mutta sen painoarvo taitaa silti toistaiseksi olla niin maltillinen, että vakiintuneen fanikannan ostopiikillä pystyy sen puhkaisemaan. Levyorientoituneiden fanien suoritettua velvollisuutensa toisen viikon pudotus saattaa sitten tasaisen massan seassa upota yllättävän alas. Ehkä 1–16 on hyvinkin samanlaisen kulutuskäytöksen seurausta kuin kolmen vuoden takainen 5–9. Ensi listan numero kertoo enemmän.