Esimerkkejä löytyisi listakulttuuristakin, mutta ensiksi tuli mieleen euroviisukarsintamme, anteeksi UMK, jonka tuottaja Anssi Autio vastikään selitti Iltalehdelle. ”Systeemi on yksinkertainen. Käytännössä tuomaripisteiden ja yleisöäänten prosenttiosuudet yhdistetään, ja kummankin painoarvo on puolet.”Toissapäivän semifinaalissa Great Wide North sai kaikilta tuomareilta 10 pistettä eli maksimin. Sen osuus kaikista tuomaripisteistä oli silti vain 23,8 prosenttia, koska kaikille piti antaa pisteitä eikä liian julma sopinut olla. Yleisö äänestää pelkkää ykkössuosikkia ilman kohteliaisuusvaateita, jolloin teoreettinen maksimi on sata prosenttia ja käytäntökin yleensä ihan muuta kuin 23,8.
Sama ristiriita on kansainvälisessäkin kisassa, johon tuomariäänet ovat tehneet puolittaisen paluun – kirjoitin tästä neljä vuotta sitten. Mutta euroviisut on hyvä esimerkki siitäkin, että mittausjärjestelmiin voi suhtautua myös harhaanjohtavan ylikriittisesti. Naapurimaiden suosimista paheksutaan äänekkäästi, vaikka käytännössä tuo suosiminen on vain taustakohinaa – 2000-luvulla voitto on mennyt joka vuosi eri maahan.
Samalla tavoin vanhoja levymyyntilistoja pyritään väheksymään, koska ne perustuivat myyjien muistikuviin eivätkä reaalimittaukseen. Väärät muistikuvat kuitenkin vaikuttavat tulokseen vain silloin, jos ne vääristyvät useilla samaan suuntaan – risteävät vääryydet ovat kohinaa. Toki omankin käsitykseni mukaan vääristymää on päässyt vaihtelevasti tapahtumaan, mutta noihin listoihin jää silti paljon arvokasta tietoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti