Pienemmätkin kotimaiset ovat kuitenkin aika ajoin nauttineet tuontimenestyksistä. Ennen EMIn tuloa 1960-luvun alkupuolella esimerkiksi Columbia-merkin eli muun muassa Cliff Richardin levyjen edustus oli PSO:lla. Myöhemmin haastajille tuli hyviä listasijoja itsenäisten pikkuyhtiöiden yllärimenestysten kautta.
Virgin-yhtiön 1970-luvun julkaisut (kuten Sex Pistolsin) toi meille Love, mutta The Human Leaguen ja Mike Oldfieldin parhaiden päivien (1982–83) hedelmät korjasi Polarvox. Siltä Virgin päätyi Discophonin, EMIn ja lopulta Universalin alle. 80-luvulla myös Poko pärjäsi Music for Nationsin tuomisillaan, kuten Metallica-albumilla Master of Puppets (#5, 1986). Myöhemmin Roadrunner-edustus toi Top 10 -sijoja Sepulturan, Type 0 Negativen ja Slipknotin ansiosta.
Yllättävin Poko-menestys, XL:n edustuksena, oli The Prodigyn listaykkönen Music for the Jilted Generation (1994). Se jakeli vähän aikaa myös alituiseen maahantuojaa vaihtaneen Muten äänitteitä, kuten Nick Caven kaupallista huippua Murder Ballads (#7, 1996). Spinefarm taas sai oman jättipottinsa, kun Epitaphin julkaisema The Offspringin läpimurto Smash (#2, 1994) myi lopulta sen kautta lähes 75.000 kappaletta.
Lahtelainen Power nettosi niin ikään ykkösen Ed Starinkin Synthesizer Greatest -albumilla (Arcade, 1990). Helsinkiläinen Reel Art edusti jonkin aikaa tanskalaista Megaa ja hiphopmerkki Tommy Boyta parhaina tuloksinaan Ace of Basen The Bridge (#2, 1995), Coolion Gangsta’s Paradise (#11, 1995) ja Leila K:n Manic Panic (#4, 1996).
2010-luvun merkittävin indie-jakelija on tamperelainen Supersounds, jolla ei ole omaa musiikkituotantoa. Kovin hittihakuisiksi sen edustuksia ei voi sanoa (Kscope, Napalm, Peaceville jne), mutta välillä albumilistan paraatipaikoille pääsee vaihtoehtoisemminkin. Parhaista sijoista ovat vastanneet Solstafirin Ótta (#2, 2014), Steven Wilsonin Hand Cannot Erase (#4, 2015) ja Katatonian The Fall of Hearts (#6, 2016).
Pokohan myös jakeli Suomessa aika suositun bändin läpimurtoa, Master of Puppets-albumia.
VastaaPoistaSami