Kolmen A:n luokitus

Aasialaiset, afrikkalaiset ja eteläamerikkalaiset artistit muodostavat varsin tasaväkiset ryhmät Suomen listahistoriassa. Kustakin kolkasta on saatu muutama iso hitti ja yhteensä toistakymmentä listaedustajaa. Kaikki pääsivät esille jo yli 50 vuotta sitten pioneereinaan paraguaylainen Digno Garcia (Brigitte Bardot 1961), japanilainen Kyu Sakamoto (Sukiyaki 1963) ja eteläafrikkalainen Miriam Makeba (Forbidden Games 1966).

Yhden hitin ihmeiden sekaan Etelä-Amerikalla on tosin tarjota yksi kestotähtikin, kolumbialainen Shakira. Myös yli 20 vuotta Nigeriassa asuneen Dr. Albanin listauralle kertyi mittaa, mutta hänen musiikillisista vaiheistaan ennen Ruotsiin muuttoa on vain kevyelti näyttöä. Pitäydyn mieluummin niissä artisteissa, jotka selvästi aloittivat musisoinnin kotikonnuillaan, vaikka tähteys olisikin sittemmin vienyt muihin maisemiin.

Niitä isoja Afrikka-hittejähän ovat eteläafrikkalaisen Steve Kekanan Raising My Family (1982), guinealaisen/malilaisen Mory Kantén Yé ké yé ké (1988) ja senegalilaisen Youssou N’dourin 7 Seconds (1994). Vielä teini-ikäinen mosambikilainen Afric Simone menestyi Hafanana- ja Ramaya- sinkuillaan vuonna 1976, ja eteläafrikkalainen Coleske aikaansai tyylipuhtaan radiohitin Take Me Where the Sun Is Shining vuonna 1998.

Mutta mutta. Siinä missä Aasia ja Etelä-Amerikka ovat viime vuosinakin hyppyyttäneet suomalaisia (Psyn Gangnam Style, Michel Telón Ai se eu te pego 2012), afrikkalaisten maineteot loppuivat viime vuosituhannella. Sekä geneettistä että musiikillista vaikutusta nähdään ja kuullaan siellä täällä, mutta mistä löytyy uusi esiintuloväylä aidolle asialle?