Paljon massaa, vähän draamaa

Kun suoratoistosta tuli musiikkibisneksen uusi päänormi, siihen alettiin soveltaa vanhaa terminologiaa ”myynteineen” kaikkineen. Toisaalta vahvan soittolistakulttuurin takia siinä on kulutusmuotona paljon samaa kuin radiossa. Levyn ostaminen on aktiivisempaa, radion kuuntelu passiivisempaa, mutta kumpaa striimaus muistuttaa enemmän?

Levymyynnin valta-aikana kuluttaminen näyttäytyi hyvin impulsiivisena. Vain ostotapahtuma rekisteröityi tilastoihin, levyn varsinainen kuuntelumäärä jäi arvoitukseksi. Taannoinen vuosikymmenen takaista albumimyynnin vaihtelua kuvaava graafini piirsi hurjaa käyrää: eri viikkojen ykkösten myynnissä saattoi olla satakertainenkin ero. Radiolistoilla harvoin on yksi tai kaksi yli muiden, vaikka tehorotaatiota harrastetaankin.

Voisi ajatella, että myös striimilistalla isot erot tai vaihtelut kertovat aktiivisesta ja pienet passiivisesta kuluttamisesta. Valmiiden soittolistojen maailmassa hitille voi kuvitella tietyn paikan, jonka täyttäessään sen voi kuvitella saavan tietyn määrän kuuntelua. Ja kun keräsin Spotifysta viikoittaisia soittotietoja tämän vuoden jälkipuoliskolta, lopputulos on juuri tuollainen. Impulsiivisesta kuluttamisesta ei ole merkkiäkään; vain yksi biisi näyttää herättäneen poikkeuksellisia reaktioita.

Oheinen graafi kertoo jokaisen viikon eniten, toiseksi eniten ja kymmenenneksi eniten soineiden lukemat. Etenkin ykkössaldot häkellyttävät muuttumattomuudellaan. Ainoan piikin piirtää mikäpä muu kuin vainajaduetto, Lil Peepin ja Xxxtentacionin Falling Down, ja tuokin piikki on myyntilistoihin verrattuna kovin tylsä. Mutta miksi käyrien kokonaissuunta loppuvuotta kohden menee selvästi alaspäin?