Yksi hitti ei enää riitä

Musiikkialan murros on kaikkien tiedossa, mutta jotkut vanhat argumentit elävät yhä vahvoina. Esimerkiksi keskustelussa Spotify-kuuntelujen sisällyttämisestä albumilistaan näkemykset risteävät siinä, miten keskeneräiset parin raidan kuuntelut pitäisi noteerata. Jotkut alan ihmiset puolustavat niiden huomioimista, koska ”albumeitakin ostetaan yhden tai kahden hitin perusteella”.

Totta: yhdellä hitillä on aikoinaan saatu kaupaksi paljon pitkäsoittoja. Joskus jopa on sanottu yksittäisen kappaleen myyneen esimerkiksi 200.000 kpl (Kirkan Surun pyyhit silmistäni, Joel Hallikaisen Kuurankukka), kun tuo luku viittaa biisin sisältäneeseen albumiin. Sinänsä ehkä ymmärrettävää retoriikkaa iskelmämarkkinoilla, joissa singlemyynnillä ei pääse koskaan rehentelemään.

2000-luvun räikein esimerkki on Las Ketchupin Hijas del Tomate (2002), jota suomalaiset ostivat Aserejen eli The Ketchup Songin villitseminä lähes 80.000, vaikka muilla markkinoilla albumin menekki jäi vähäiseksi. Mutta sen jälkeisiä yhden biisin stimuloimia platinapiikkejä on vaikea osoittaa. Vaikka Juanesin Mi sangre (2006) jäi tähdenlennoksi, sitä siivitti kolme Top 10 -radiohittiä. Lordin The Arockalypse (2006) toki porhalsi paljolti yhden esityksen ansiosta, mutta yhtye oli jo aiemminkin myynyt platinaa.

Viime vuosien huippusuosikit ovat olleet monenlaisia (cover)projekteja, vakiintuneiden artistien onnistumisia, useiden hittien osumista samalle levylle – tai persoonia. Robinin Koodin tärkein valtti ei ollut Frontside Ollie, vaan Robin. Niinpä irrallisten biisikuunteluiden sisällyttämistä albumilistalaskentaan on entistä vaikeampi perustella.