Goya oli ahkerana suomalaisbiisien kierrättäjänä enemmän meidän mies, joka täkäläisillä suhteilla pääsi luomaan uraa Neuvostoliitossakin. Clayderman ylsi myös listaykköseksi tv-kampanjalevyllään Memories (1988), jossa 1980-luvun slovarihittien seassa soi jälleen Ballade pour Adeline, kuten monella muullakin albumilla. En ilkeä tarkistaa, levyttikö hän sen aina uudestaan.
Mukavia näkemyksiä aiheeseen kuulin mökillä, kun ei-helsinkiläisellä radiotaajuudella kaksi nelikymppistä miesjuontajaa kuvaili lapsuuskesien auditiivisesti tuskallisia automatkoja. Toisen autossa kuulemma oli kaksi kasettia: Vesa-Matti Loirin Eino Leino ja Francis Goyan suomiversioita (ilmeisesti Pohjolan yössä, koska soitettiin pätkä Rakovalkealla-biisiä). Toisen vastaavanlaiseen kokemukseen liittyi tiiviisti Richard Clayderman. Adeline mainittu!
Muistelot poikivat paljon kuuntelijaviestejä, jotka tuntuivat painottuvan Claydermaniin. Onkohan tätä lapsuuden pakkokuuntelua seuraamuksineen tutkittu missään? Itselleni se on kiehtovalla tavalla vieras ilmiö – kun istuin pienenä lasten täyttämässä autossa matkalla sukuloimaan, ei vielä ollut edes autoradiota saati kasetteja. Keskenämme kyllä laulettiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti