sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Viisupelko, riskinoton pelko?

Suomen tämänvuotisen euroviisuedustajan paljastamisen yhteydessä kävi taas ilmi, kuinka vastentahtoisesti tai jopa pelokkaasti monet artistimme suhtautuvat tuohon kilpailuun. Muutamalla jälkipäähän jääneellä edustajalla onkin ikäviä, uraan ratkaisevasti vaikuttaneita kokemuksia, mutta onhan niitä myös toisenlaisia. Johtuuko pelko siitä, että viisukoneistossa on kontrollifriikkiytyneen musabisneksen mielestä liian monta hallitsematonta osaa?

Kokosin oheiseen graafiin kilpailun vaikutukset kaikkien edustajiemme suosioon hittilistojen kautta nähtyinä. Vihreä tarkoittaa joko hyötyä tai haitattomuutta, punainen joko haittaa tai menestyksen jostain muusta syystä loppumista. Osalla edustajista tilastollinen status oli ennen/jälkeen niin mitätön, että heidät on merkitty harmaalla. Neliön paikka vaaka-asteikolla kertoo sijoituksen suhteessa kilpailijamäärään.

Uran jatkoa kuvaillaan myös nuolen pituudella ja paksuudella. Lordin voiton hyöty oli voimakas mutta lyhytaikainen, Vesa-Matti Loirin viimeiseksi jääminen ei rokottanut hänen Eino Leino -levyjensä kysyntää ja homma eteni muutenkin kolhuitta. 2000-luvun edustajien hyötynuolet jäävät väkisinkin lyhyiksi ja kyseenalaisiksi. Pertti Kurikan nimipäivät pääsee vihreälle vireän paluujuhlansa takia.

Tuplanuolillekin tuli tarvetta. Viktor Klimenkon sinkkuhitit tyrehtyivät viisuiluun, mutta vuosia myöhemmin hän teki ennätysmenestyneen Stenka Rasin -albumin. Vaikka Teräsbetonin loru loppui, vokalisti Jarkko Aholan ura kukoisti. Laura Voutilainen ja Jari Sillanpää kärsivät pienen notkahduksen alle odotusten menneen kisan jälkeen. Pave Maijaselle tuli lujempaa turpiin, mutta myös hän elpyi mestariksi lavalle.

Kaksinkertaisista viisuilijoista Marion sai selvää myötätuulta artismiinsa sekä 1962 että varsinkin 1973. Katri Helenan peruskannatus riitti selviytymään vaisummista kisatuloksista. Fredin erittäin vahva hittikausi sijoittui kahden edustustehtävän väliin, ja Pump pump jäi viimeiseksi merkittäväksi listamerkinnäksi – siksi punaneliö.

Sen pelottavimman ja epäreiluimman kohtalon koki tietenkin Kojo vuonna 1982. Mahtava menneisyys kultalevyineen ja kriitikkokehuineen jäi kokonaan musertavan nollan varjoon, eivätkä minua nuoremmat sukupolvet tunnu tietävän siitä mitään; So Mean -albumilla (1979) on häpeällisen vähäiset Spotify-striimit. Kuunnelkaa nyt aluksi vaikka Veronica Hillside ja lukekaa täältä lisää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti