”Mutta niin se sano!”

Musiikkidokumentteja on nykyisin paljon tarjolla, ja niitä katselee paljolti mielellään – tietyin varauksin. Niissä haastateltavien kokemusasiantuntijoiden rooli on salakavala kumpaankin suuntaan. On ihan luonnollista, että vuosikymmenten takaisia asioita muistetaan/liioitellaan vähän sinne päin, mutta kannattaako jakaa muistikuviaan asioista, jotka on helppo kenen tahansa todentaa perättömiksi historiankirjoista? Kannattaako dokumentaristin sisällyttää nämä muistikuvat työhönsä?

Jos haastateltava joko tahallaan tai epähuomiossa kertoo jotain perättömäksi todennettavaa, onko se haastateltavan vai dokumentaristin ongelma? Yhä useammin tuntuu siltä, ettei kummankaan. Korkeintaan katsojan.

Lehtijutuissa sama ilmiö esiintyy vielä hankalampana, koska ilman puhuvaa päätä perättömyyden tietolähde jää usein arvoitukseksi. Tätä ihmettelin taas kerran, kun lauantain Helsingin Sanomissa haastateltiin Tapani Kansaa ja sen välissä kuukausiliitteessä Jenni Vartiaista.

Kansa-jutussa oli niin väkevä advertoriaali-fiilis, että puutun vain yhteen seikkaan: siinä Delilah-singlen (1968) menestystä seurattiin viikkoaikataululla, vaikka listoja tunnetusti ei tuolloin vielä edes koottu viikoittain. Kenen idea? Vartiaisen falskit saavutukset sentään ryhdikkäästi nimettiin ”levy-yhtiön laskelmiksi”. Musiikkituottajien sivuilta näkee, että Seili ei ole Suomen kaikkien aikojen kolmanneksi myydyin levy eikä edes naisartistien ykkönen. Eikä kolmen soolon yhteismyynti ole lähelläkään neljääsataa tuhatta.

Luulisi kenelle tahansa musiikkiteollisuutta pitempään seuranneelle olevan päivänselvää, että sen sisällä etenkin numeraalinen totuus on venyvä käsite ja tiedottaminen harhauttamisen synonyymi. Tällä on pitkät perinteet. Mikä asia Michael Jacksonille ekaksi opetettiin Motownilla? ”Valehtele ikäsi kaksi vuotta nuoremmaksi.” Tästä kaikki lähtee. Milloin se opitaan ottamaan huomioon myös musiikkijournalismissa?