Katse katteeseen

Anttilan tämänpäiväisellä levymyyntilistalla on kummat asetelmat: yläpäästä luulisi, että aleäänitteet on karsittu pois, mutta sijasta 25 eteenpäin kaikki ovatkin juuri niitä. Teoriassa moiseen tulokseen voisi päätyä vertaamalla myyntimäärien sijasta levyjen tuottoa (hinta kertaa myynti), mutta kaukaa haettu on tuokin selitys.

Tänä markkinoiden murroskautena (tukku)hintakertoimilla painotettu myyntilista olisi varteenotettava ajatus – näin päästäisiin ainakin eroon nolostuttavasta midprice-tilastosta. Amerikan elokuvateollisuudessahan on perinteisesti mitattu suosiota kävijämäärien sijasta lipputuloilla. Markkinahenkinen taka-ajatus on tietenkin se, että kun inflaatio nostaa taksoja, jatkuvat uutisotsikot ennätysten rikkoutumisesta on taattu.

Systeemin kääntöpuolena on se, että videotallenteiden (vhs, dvd, blu-ray jne) myyntilistat eivät tahdo löytää reittiä julkisuuskoneistoon, vaikka menekki lienee ohittanut äänilevyt jo ajat sitten. Suomessa tilastoidaan säännöllisesti vain murto-osan markkinoista muodostavien musiikkivideolevyjen myyntiä, ja siitäkin vähästä karsitaan leffayhtiöiden julkaisut pois (esimerkiksi This Is It).

Tuottoperusteisella listauksella on perinteitä myös musiikkibisneksessä – Britanniassa näet albumien hopea(!)-, kulta- ja platinapalkinnot myönnettiin vuoteen 1979 asti yhteenlasketun tukkumyynnin mukaan. Platinalevyn rajaksi määriteltiin miljoona puntaa, kun kultaan vaadittiin vain 250.000. Nykyäänkään niiden ero ei ole muualla yleinen 2:1, vaan 300.000 kpl ja 100.000 kpl. Mystisen hopealevyn saa 60 tuhannen menekistä.