Ensin 2 lähdettä, sitten 1 ja 0

Olen taas sekaantunut projektisyistä kahden musiikkitietokantamme lonkeroihin, eli Fennoon ja Fonoon. Ne ovat Ylen kautta ainakin joskus olleet sidoksissa toisiinsa, mutta nykyisin Fenno-sivusto toimii Musiikkiarkiston ja Fono toistaiseksi Kirjastot.fin alaisuudessa. Sen päivittäminen loppui vuoden 2022 alussa, ja korvaavaa palvelua on lupailtu siitä lähtien.

Fennon laajat sisällöt koskevat vain kotimaisia äänitteitä ja loppuvat vuoteen 1999. Fonossa ovat myös Ylen äänilevystön kokoelmiin hankitut ulkomaiset levyt vuodesta 1974 alkaen. Tietolähteitä on hyvä olla useita, koska välillä tulee vertailtua niiden sisältöjä virhe-epäilyjen takia ja ihan syystä. Kelpo referenssinä voi pitää myös levynkeräilijöille suunnattua Discogsia.

Fennossa merkitään kaikki säveltäjät ja sanoittajat koko oikealla nimellään, joka ei aina soita kelloa. Kun Viisu-Waterloon kääntäjänä mainitaan Franzen Seija Saara Maria, ei heti tule mieleen Seija Simola, vaikka hän levyttikin sen. Koska kilpailevista käännösteksteistä oli vuonna 1974 paljolti luovuttu, saman lyriikan levyttivät myös Ami Aspelund, Koivistolaiset, Super Singers ja myöhemmin Eija Kantola.

Fennosta näkee hyvin, kuinka ”albumin” käsite on muuttunut Spotify-aikana. Esimerkiksi Rauli Badding Somerjoen Paratiisi (1973) merkitään ilmestyneeksi 1900-luvun aikana ainakin kymmenellä eri pitkäsoitolla, muun muassa Pop-nostalgiaa-kokoelmalla. Tuollaiset koosteet lienee nykybisneksessä haudattu vielä syvemmälle kuin takakansitaide. Ihme jos Mirellan jättihitti Timanttei julkaistaan useamman kuin yhden albumin osana.