Muistamisen urakka

Yksi kesätauolta palaajista on Ylen podcast Susanna ja Pekka puhuvat popmusiikista, joka kysyi: ”Mutta mitä oikeastaan suremme kun suremme Vesa-Matti Loiria, Amy Winehousea tai Pave Maijasta?” Eli asiaa jota puidaan aina kun julkkis kuolee. Tuntuu että pelkästään Susanna Vainiola ja Pekka Laine ovat käyneet tämän saman keskustelun noin 14 kertaa aiemminkin. Tietysti liioittelen, mutta näin nämä asiat koetaan.

Välissä vilahti esille harvinaisempi aihe, kun mainittiin että kuulijat haluaisivat muitakin edesmenneitä muistettavan kuin niitä suurimpia suosikkeja. Tähän on vaikea vastata hienovaraisesti. Tosiasia kuitenkin on, että jos vaikka printtisanomalehti julkaisisi nekrologin kaikista, jotka jonkun mielestä sen ansaitsisivat, lehteen ei juuri muuta mahtuisi. Jonkun on otettava vastuulleen vainajien arvottaminen.

Silti tuntuu, että Radio Suomi on linjantiukennuksen edessä. Sehän ei muista teemaohjelmissaan pelkästään kuolleita, vaan myös tasavuosien täyttäjiä ja ties mitä iskelmäfinlandiapalkittuja. Samaa ihmistä saatetaan juhlia tilavasti 70-vuotiaana, 75-vuotiaana ja kuoltuaan 78-vuotiaana. Ja koska popkenttä ja -historia koko ajan laajenevat, popparikuolemat sen kuin yleistyvät.

En tiedä, onko Ylessä tällaista arvotusvastaavaa, mutta kernaasti kerron esimerkin kyseenalaisesta arvotuksesta. Tom Jonesin 80-vuotissyntymäpäivää juhlistettiin kaksituntisella ohjelmalla. Kieltämättä legendaarinen hahmo, mutta onhan hänen taiteilijaskaalansa kovin suppea. Ei tee itse lauluja, harvoin edes levyttää alkuperäisversioita. Jopa If I Only Knew oli cover.

Vielä tuohon, miksi taiteilijan kuolema aiheuttaa niin vahvan reaktion. Itse ainakin miellän, että kuolema paketoi elämäntyön ja paketti on valmis kokonaisarvioon. Se on totta (kuten podcastissa todettiin), että tarina jatkaa kehitystään, joskus selkiytyen, täydentyen, joskus vastuuttomasti vääristyen, mutta se on hiukan eri asia. Paketti pysyy.