Heille kelpaa, joskus myös meille

Brittilistaa johtava Florence + The Machinen Ceremonials debytoi meillä 27:ntenä. Yhtyeen edellinenkin levy nousi kotimaassaan ykköseksi, mutta ei tilastoitunut Suomessa. Samalla tavoin Kasabian pääsi hiljattain tutustumaan listakulttuuriimme vasta kolmannella brittiykkösellään Velociraptor. Tarkoittaako tämä sitä, että musiikkimakumme olisivat pitkän erkanemisen jälkeen löytämässä yhteistä säveltä?

Saarivaltion kärkeen pääsee yhä meillä sangen tuntemattomia nimiä kuten Ed Sheeran ja Nero, tai hittibiisistä huolimatta albumilistallemme kelpaamattomia kuten Example. Tein pienen vertailun eri vuosilta ja totesin, että vuoden 2010 brittiykkösistä 20 nousi Suomen Top 50:een, 11 ei. Aika hyvä summa, mutta moni noista teki sen vain niukin naukin kuten Take That, Pendulum, Phil Collins ja Oasis-kokoelma.

Vuonna 2005 suhde oli samantyyppinen, 32 ykkösestä 18 rekisteröityi meilläkin, ja tuolloinhan albumilista oli 10 nimikettä lyhyempi. Mutta ero vuoteen 2000 on merkittävä: tuolloisista 26 ykkösestä kaikki paitsi kaksi menestyi myös Suomessa, ja noista kahdesta Gabriellen Rise-levyn nimikappale oli meillä hitti ja Travisin The Man Whon seuraaja The Invisible Band ylsi sijalle 13.

The Man Who on mukana jopa brittihistorian ostetuimpien albumien Top 40 -laskelmassa, jollaisen Markus Hilden ansiokkaasti kokosi blogiinsa. Siihen mahtuu kolme muutakin pitkäsoittoa, joita ei ole ikinä nähty Suomen listalla: Meat Loafin Bat Out of Hell, David Grayn White Ladder ja Take Thatin Beautiful World.