25 vuotta täyttänyt ja hyvät bailut järjestänyt Rumba-lehti nimesi juhlanumeronsa täytteeksi 25 klassikkoalbumia 2000-luvulta. Kasaan saatiin monipuolisehko lajitelma kaupallisia ja kaupattomia menestyksiä. Kaikki levyt olivat ulkomaisia ja näkökulma tiukasti lasin takaa katsova. Juttu olisi kipeästi kaivannut muutakin lokalisointia kuin sen huomion, että Wilcon Jesus, Etc. on Radio Helsingin koko toiminta-ajan soitetuin kappale.Myyntilukuja käytettiin aika ajoin klassikkoaseman alleviivaukseen, ja sanomattakin oli selvää, että esimerkiksi Eminemin saavutukset oli mitattu amerikkalaisilla mittareilla – ei maailmanlaajuisilla, suomalaisista puhumattakaan. Tätä kautta hänen menestystarinansa asetettiin Jay-Z:n kanssa suunnilleen samalle viivalle, vaikka Jay-Z ei ole ikinä yltänyt Suomessa edes Top 40 -albumilistalle.
Vaikka musiikkikriitikon kenties tärkein ensiaskel on aina ollut oppia korostetusti erottamaan toisistaan äänitteen markkina-arvo ja muu merkittävyys, niin visio käy usein sumeammaksi, kun aletaan käyttää sanaa klassikko. Mediassa törmää tämän tästä erheellisiin käsityksiin, että se-ja-se klassikoksi kanonisoitu albumi nautti aikanaan myös kaupallista suursuosiota.
Marvin Gayen What’s Going On (1971) kuuluu niihin levyihin, joita toimittajan tulee ihan sidosryhmäkehityksellisten etujen nimissä kutsua klassikoksi – ja mielellään myös suurmenestykseksi. Toki se USA:ssa myi kohtalaisesti nousten kuutossijalle, mutta erään 1990-luvun artikkelin mukaan sitä oli siihen mennessä ostettu Britanniassa – tuossa klassikkolistojen luvatussa maassa – vain 25 tuhatta kappaletta. Suomen tilastoissa miestä ei ole koskaan näkynyt edes coverversioina.
Haastoit niin hankalaan pohdintaan klassikkouden olemuksesta, että en pysty toistaiseksi sanomaan siihen vielä mitään. Tyydyn mainitsemaan, että Marvin Gaye -aiheisista lauluista Suomessa ovat saaneet jonkinmoista menestystä Commodoresin Nightshift ja Aki Sirkesalon melkein-cover Marvin Gaye. What's Going On julkaistiin muuten toukokuussa 1971.
VastaaPoistaVuosiluku korjattu! Heitin sen sekaan viime tingassa kun arvelin, että lukija saattaa kaivata jotain aikaperspektiiviä. Tuo Sirkesalon biisi ei rekisteröitynyt listoille, sehän oli sinkun b-raita.
VastaaPoistaItsellä ei kauhean suurta luottoa ole suomalaiseen rock/pop kritiikkiin, eivätkä siksi tällaiset listat herätä suuria odotuksia. Toki maasta löytyy muutama asiansa osaava ihana poikkeus, mutta yleinen kritiikin taso muuhun taidekritiikkiinkin verrattuna on rock/pop puolella ... lapsellinen. Myös - ja usein nimenomaan - Rumbassa. Kriitikoilta tuntuu usein puuttuvan ensinnäkin vaadittava kulttuurinen, joskus jopa itse musiikkiin liittyvä, yleistieto. Toisekseen kritiikeissä mennään niin säännönmukaisesti henkilökohtaisuuksiin, paitsi artistien niin myös oletetun kuulijakunnan osalta, että on hyvin vaikea keksiä, millä perusteella se eroaa Demi-lehden tai Radio Rockin idoli-ihqutuksista tai pahinta kuraa dissauslistauksista. Niin että eroaakohan tämä lopulta millään tavoin Radio Rockin hupaisasta sata parasta rock-albumia äänestyksestä?
VastaaPoistaTuota, olihan siinä valittu myös 25 kotimaista klassikkoalbumia.
VastaaPoistaMielestäni Rumban listauksessa oli kunkin levyn kohdalla ihan hyvin perusteltu klassikkostatuksen antamiskriteerit.
VastaaPoistaKlassikkouden perimmäinen olemus taas on hankalampi juttu, sillä jokaisen näkemyshän on täysin subjektiivinen. Myyntikriteerein klassikkoina pidetään esim. Thrilleriä ja Sgt. Peppersiä, mutta minusta kumpikaan ei ole klassikko siinä mielessä, että kyseessä olisi artistin tai yhtyeen paras albumi. Yksi klassikon määritelmä voisi olla aikakautensa mahdollisimman hyvin kiteyttävä levy, kuten esimerkiksi Nirvanan Nevermind, joka ei sekään ole musiikillisesti aukoton, mutta ilmestyi oikeaan aikaan täyttämään tietyn tarpeen. Eikä Kurt Cobain tainnut olla haitaksi.
Olisin lisännyt Rumban listaan ihan objektiivisesti idoli-ihqutuslasien läpi tarkastellen Gwen Stefanin Love. Angel. Music. Baby. -albumin. Yleensä yhtýeiden keulakuvien soololevyt epäonnistuvat, mutta Gwenin debyytti on täysin aukoton poplevy.
Tuo lokaali näkökulma klassikkouteen muuten on perin mielenkiintoinen asia. Jos Jay-Z:n The Blueprint on vaikkapa Suomen kokoisessa maassa tuhannen hiphop-fanin mielestä klassikkoainesta, niin se on erittäin painava mielipide. Siitäkin huolimatta, että Jay-Z ei tule koskaan saamaan Suomessa isoa hittiä omissa nimissään. Muistakaamme, että Jay höpisi jotain sekä Rihannan että Beyoncen megahiteillä, jälkimmäisessä hän oli jopa mies paikallaan.
VastaaPoistaJa vielä aiheeseen liittyen: itse miellän Glasvegasin debyytin klassikoksi jo muutaman viikon kuuntelun jälkeen, sillä vastaavanlaisia tunnetiloja aiheuttavaa albumia ei edes julkaista joka vuosi. Yhtä perimmäistä syytä klassikkoudelle en toistaiseksi osaa sanoa. Se vain on niin vaikuttava albumi. Nämä asiat selkiytyvät vuosien myötä, jos ovat selkiytyäkseen.
Nyt ollaan jo vähän sivuraiteilla, sillä minähän en ottanut millään muotoa kantaa levyvalintoihin sinänsä. Kaipasin suomalaista näkökulmaa siihen, miten näitä levyjä esiteltiin suomalaisille lukijoille. En myöskään ottanut kantaa siihen, millä perusteilla levy voidaan määritellä klassikoksi – tein vain havaintoja.
VastaaPoistaHuomasin sen itsekin. Nuo kommentit olisivat sopineet paremmin Rumban foorumille, jos sinnekään. Mutta en niitä tässä nyt poistamaankaan rupea.
VastaaPoistaMusiikkikritiikki on vain niin mukavan tulenarka aihe, sillä jokaisella on omat suosikkinsa.
Jos puhutaan universaalisti 2000-luvun klassikkoalbumeista, minusta niitä valintoja ei tarvitse mitenkään lokalisoida. Puhutaanhan maailman merkittävimmistä albumeista – ja albumi voi olla maailman merkittävin, vaikkei sitä olisi myyty Suomessa kuin kolme kappaletta.
VastaaPoistaKotimaisten klassikkoalbumien lisäksi jutussa oli myös pohjoismaiset klassikkoalbumit. Sikälikin sitä lokalisointia kyllä löytyy, ja Timon juttu antoi hieman harhaanjohtavan kuvan.
Puhuessani lokalisoinnista puhuin vain, yksinomaan, pelkästään, ainoastaan ja eksklusiivisesti noiden levyjen esittelyteksteistä ja niiden tarjoamasta informaatiosta. Äänitteiden keskinäinen laadullinen paremmuushan ei kuulu tämän blogin aihepiiriin (vaikka siitä toki saa esittää näkemyksiä). Ja kotimaisia levyjä artikkelissa ei esitelty, lueteltiin vain.
VastaaPoistaEsiteltiinhän. Esimerkki:
VastaaPoistaHIM: Razorblade Romance
Romanttista stadiongotiikkaa on nähty 2000-luvulla, mutta tämä on sitä alkuperäisimmillään. Ville Valon johtama yhtye sinkosi itsensä maailmantähteyteen Join Me (in Death) -hitin siivittämänä ja puolivahingossa loi kokonaisen uuden musiikkigenren, love metalin.