lauantai 6. joulukuuta 2008

Musiikkia kohinan ehdoilla

Guns N’ Rosesin Chinese Democracy ei näillä näkymin onnistunut nousemaan listojen kärkeen missään pallomme suurimmista markkina-alueista – suurin minun tietooni tullut valloitus on Kanada. USA:ssa viikkomyynniksi mitattiin pronssikorokkeelle oikeuttavat 261000, vaikka yksinoikeudella albumia kaupannut Best Buy -ketju rohmusi sitä varastoihinsa 1,6 miljoonaa. Ruotsissakin se lähti laskuun nelossijalta.

Kommentointini lähtökohta ei ole menestyksen keskinkertaisuus, vaan se, kuinka välinpitämättömästi tilannetta on maailmalla seurattu – vahingoniloista floppi-ilkeilyä saa hakemalla hakea. Odotukset näyttävät alkujaankin olleen selvästi realistisempia kuin Suomen mediassa, joka on soveltanut levyyn toinen toistaan mytologisempia hypetysmetodeja. Ikään kuin toiselle vuosikymmenelle venyneessä levynjulkaisutauossa olisi yhä jotain äimistyttävää – Eppu Normaalin, Kate Bushin, Kraftwerkin, Agnetha Fältskogin ja ties kenen jälkeenkin.

Mediamekanismien sumentava vaikutus kuului hyvin Ylen Pop-Talk-podcastin tämänviikkoisessa Guns N’ Roses -keskustelussa. Pekka Laineen mielestä ”tieto siitä, miten tätä levyä on tehty” estää kuuntelemasta Chinese Democracya pelkkänä musiikkina, ja Erno Kulmala luetteli Axl Rosen mielenterveysdiagnooseja ikään kuin olisi itse allekirjoittanut herran lääkemääräykset.

Vaikka en tapaus Axliä aktiivisesti olekaan seurannut, rohkenen soveltavasti pitää todennäköisenä, että merkittävä osa tuosta kuuntelukokemusta säätelevästä ”tiedosta” on vain spekuloinnin ja toiveajattelun sävyttämää, päähenkilön vaikenemista hyödyntävää kohinaa. Kun artisti itse pysyy vaiti (tai jopa kadoksissa), niin eikö tällaisessa tapauksessa musiikkitoimittajan olisi tavallistakin tärkeämpää nollata kaikki ja keskittyä siihen, mitä tärykalvo päähän tuo? Suhteuttaa ja kyseenalaistaa kohina musiikin avulla eikä aina toisinpäin?

Laine vielä alleviivasi selitystensä absurdiutta vertaamalla kuuntelutilanteen vaikeutta Michael Jacksonin kenties joskus ilmestyvään levyyn. Jacksonin kohdallahan median funktio tiedonvälittäjänä (ja kuuntelukokemusten säätelijänä) on ajautunut lopulliselta näyttävään konkurssiin. Lienee jo teoriassakin mahdotonta, että mies pääsisi enää nykymedian kautta projisoimaan todellista itseään mitenkään relevantisti. Jäljelle jää vain suora ilmaisukeino – musiikki – mutta senkin oikeutuksen ovat pekkalaineet jo etukäteen viemässä.

Tuoreimpana esimerkkinä The Sunin ”uutinen” muslimiksi ryhtymisestä, joka kaikkien yli 10-vuotiaiden olisi pitänyt tunnistaa huuhaaksi. Se kuitenkin ylitti vaivattomasti maamme arvostetuimmatkin uutiskynnykset (Yle, HS, STT), joihin Jacksonin lakimiehen kumoava lausunto puolestaan tuttuun tapaan kompastui. Tarina siis jatkaa elämäänsä ja muotoutunee yhdeksi niistä journalistisista kulmakivistä, jollaisten varaan pekkalaineet taas rakentavat levyarvionsa – kuten ovat viimeiset 20 vuotta tehneet. Tuskin maltan odottaa.

1 kommentti:

  1. En kuunnellut Pekka Laineen kommentteja. Puhuiko hän siitä, että kriitikon arvio kuitenkin on, kaikista ylevistä pyrkimyksistä huolimatta, aina subjektiivinen mielipide, tosin ihannetapauksessa "valistunut" sellainen ja hyvin perusteltu.

    Objektiivista totuutta kun ei näissä asioissa ole, eikä kukaan immuuni kulttuuriselle kuulemiselle, vaikka kuinka muuta väittäisi. Tämä on hyvä tiedostaa, ehkäpä siihen, omaan kuulemeiseensa, silloin kykenee ottamaan hieman sitä kaivattua objektiivista etäisyyttäkin.

    VastaaPoista