Hedelmävaaka lujilla

Lähiviikkoina markkinoillemme tuppautuu paljon melkoisilla kaupallisilla odotuksilla raskautettuja kokoelmia ja jatko-osia. Kilpailu on kovaa, mutta ilmeisesti ei liian kovaa. Samana päivänä tulevan Apulanta-albumin kanssa ilmestyy näet 28 kappaleen CMX-tupla Kaikki hedelmät 1992–2008, josta puuttuu kolme (3) Suomen singlelistan ykköseksi noussutta biisiä! Ulos raakattiin Myrskyn ratsut (2000), Lepattajat (2003) ja Vapaus johtaa kansaa (2006). No, levy myynee joka tapauksessa taas sen pari tusinaa yli kultarajan. Biisilista

Tunnista maailma

USA:n megatähtien vuonna 1985 kimpassa veisaama We Are the World oli meilläkin suuri hitti kiiveten sekä single- että jukebox-listan ykköseksi. Osanottajien voimaa kuvattakoon yhdellä numerolla: he ovat tähän mennessä julkaisseet yhteensä 63 Suomen albumilistan kärkikymppiin noussutta albumia. Toisaalta seassa oli nimiä, joita hieman yllättäenkin ei ole ikinä näkynyt täkäläisissä tilastoissa, kuten Bette Midler ja Daryl Hall & John Oates.

Voi ei, nyt menin paljastamaan osan vastauksesta. Juttuni pointti on nimittäin kiperä nettivisa, jossa pitäisi valokuvasta tunnistaa kaikki We Are the Worldillä laulaneet tähdet. Kannattaa oman testinsä jälkeen katsoa, kenet on tunnistettu useimmin ja ketä ei juuri lainkaan. Ja satsaa oikeinkirjoitukseen! Omako tulokseni? 36/38...

Mustalainen kiertää jälleen

Rajaton julkaisee ensi viikolla albumillisen Queen-musiikkia, jolle on lupa odottaa lähes samanmoista suosiota kuin kahden vuoden takaiselle Abba-coverlevylle. Tosin on huomioitava, että tähän asti Abbaa on kierrätetty Suomessa paljon innokkaammin ja tuloksellisemmin kuin Queeniä – jopa usean listahitin verran. Queen-covereita saa levytyshistoriastamme hakemalla hakea.

A Night at the Opera -lp:n raita ’39 päätyi samannimisenä Neumannin ekalle sooloalbumille Albion (1986). We Will Rock Yousta on tiedossa kaksikin luovaa käännöstä, Eläkeläisten Humppaukaasi (1994, ohessa tämänvuotinen livenäyte Dresdenistä) ja Smurffien Smurffit haldaa kaiken (1997). Jälkimmäinen oli mukana äänitteellä Tanssihitit vol. 2, jota ostettiin 77000 kpl. Ehkä ikimuistoisimman suomennoksen teki Ylen radiokuuluttaja, joka aikoinaan kertoi laulu- ja soitinyhtye Queenin juuri esittäneen kappaleen Bohemian Rhapsody – Mustalaisrapsodia.

Queenin omaan täkäläiseen ansioluetteloon mahtuu omituinen kupru. Vaikka vuoden 1980 albumi The Game sisälsi yhtyeen kaksi suurinta jenkkihittiä Crazy Little Thing Called Love ja Another One Bites the Dust, se jaksoi meillä vain sijalle 23. Seuraavan vuoden Greatest Hits on tuoreimman tutkimuksen mukaan Britannian kaikkien aikojen ostetuin pitkäsoitto (5,4 miljoonaa), mutta ei näkynyt Suomen listoilla lainkaan – ennen kuin Freddie Mercury kymmenen vuotta myöhemmin kuoli. Silloin se eteni kolmossijalle.

Rajattoman levyllä on a cappella -sovitus Queenin ja David Bowien singlestä Under Pressure, joka tuona kuivana kautena (1981) ilmestyessään jäi myös ulos Suomen listoilta. Nimittäin myös Bowie nautti meillä mystistä matalasuhdannetta. Subilla juuri alkaneen tv-sarjan nimikappale Ashes to Ashes nosti miehen uran kotimaassa uuteen liitoon, mutta Suomessa Scary Monsters and Super Creeps -albumi sai The Gamen tapaan tyytyä sijaan 23.

Hyvä kakkonen

Juha Tapio ylsi ennakoitua lähemmäs albumilistan ykkössijaa. Suurenmoinen elämä saavutti niin korkeat viikkolukemat, että parempaan on tänä vuonna päässyt Metallican lisäksi vain Children of Bodom. Ja koska Death Magneticin (aikamoinen kontrasti levynnimien välillä) menekki laantui lähes 70 prosenttia, ensi viikolle voi jo odottaa uutta ykköslevyä.

Jokseenkin ennennäkemätöntä lienee, että listan kakkonen myi yli viisinkertaisen määrän kolmosena debytoineeseen Indicaan verrattuna. Valoissa toi Indicalle uran parhaan numeron, sillä läpimurtolevy Ikuinen virta kävi ylimmillään neljäntenä. Uniklubi sai kolmen peräkkäisen pronssimitalin jälkeen tyytyä kokoelmallaan sijaan yhdeksän. Queen + Paul Rodgersin 15. sijan kohdalla voisi kenties myös käyttää tyytyä-verbiä, jollei Rodgers olisi palannut Suomen listoille peräti 33 vuoden tauolta. Edellinen merkintä oli Bad Companyn albumi Straight Shooter (#13).

33:nneksi ilmaantuneen irlantilaisen The Scriptin sinkku The Man Who Can’t Be Moved on Music Control -radiolistan seitsemäntenä, vaikka mikään kanava ei ole veivannut sitä useammin kuin 22 kertaa viikossa. Kaikilla muilla kärkibiiseillä on ainakin jollakin taajuudella selvästi tiiviimpää tehorotaatiota, mutta tasaisuuskin riittää joskus Top 10 -sijoitukseen – kunhan Nova soittaa edes jonkin verran.

Taistelu puoliintumisaikaa vastaan

Tätä kirjoitettaessa ei ole vielä tiedossa, kuinka nopeaan laskuun Death Magneticin viimeviikkoinen hurja myynti on suuntaamassa. Aika nopeaa se saa olla, jos joku muu aikoo lähiviikkoina napata albumilistan ykkössijan. Esimerkiksi Juha Tapio olisi kypsä uransa ensimmäiseen listaykköseen Kaksi puuta -sinkun vastaanoton perusteella, mutta viikko Metallican jälkeen ei ole kovin toiveitaherättävä ajankohta.

The Rasmus julkaisee Black Roses -albumin keskiviikkona ja hätyyttelee tilastokärkeä viikkoa myöhemmin. Eikös se sentään ole selvä tapaus? No, pari karaisevaa numeroa. Vaikka Death Magneticin kysyntä tippuisi 50 prosenttia kahtena viikkona peräkkäin, siis neljäsosaan julkaisuviikostaan, niin Black Rosesin pitäisi sen ohittaakseen käydä kaupaksi nopeammin kuin mihin edeltäjä Hide from the Sun ylsi syksyllä 2005.

Mikään Rasmus-albumi ei muuten ole viihtynyt Suomen Top 40:n kärjessä pitempään kuin yhden viikon.

Kuuma satanen juhlii

Tälle päivälle merkitty Billboardin numero on omistettu lehden ja koko USA:n virallisen poplistan, single/latausmyyntiä ja radiosoittoa yhdistävän Hot 100:n 50-vuotissynttäreille. Itse lehti on täälläpäin harvinainen näky, mutta billboard.comissakin on juhlalle oma laajahko osastonsa. Jenkkilässä on toki laadittu listoja jo ennen vuotta 1958, ja useissa hakuteoksissa aloituskohdaksi on otettu ”rock-aikakauden alku”, vuodesta 1955 eteenpäin.

Tämänkertaisissa synttärilaskennoissa on uusi, tervetullut strategia: suurimpia hittejä määriteltäessä biisien pistemäärät on suhteutettu oman aikansa tilastokulttuuriin. Esimerkiksi 1970-luvulla keskimääräinen listallaoloaika oli paljon lyhyempi kuin viimeisen 15 vuoden aikana – tähän ovat vaikuttaneet sekä laskentatapojen että bisneksen muutokset. Kertoimet tuntuvat välillä liiankin rohkeilta: esimerkiksi Andy Gibbin I Just Want to Be Your Everything (1977, neljä viikkoa ykkösenä, 23 viikkoa Top 40:ssä) on sijoitettu 16 viikkoa ykkösenä loikoilleen One Sweet Dayn (Mariah Carey & Boyz II Men, 1995) edelle.

Valitettavasti huomioon on otettava myös virheynnäyksen mahdollisuus, sillä sivustossa on selviä erehdyksiä, joista lukijat ovat kärkkäästi huomautelleet. Esimerkiksi samannimisten ykköshittien luettelosta puuttuu Honey, jolla sekä Bobby Goldsboro että Mariah Carey ylsivät kärkeen. Ainoa kolmen erillisen listaykkösen nimeksi kelvannut on muuten My Love (Petula Clark, Paul McCartney & Wings ja Justin Timberlake). Ja ainoa kahtena eri julkaisuna (1960 ja 1962) kärjen saavuttanut levytys on Chubby Checkerin The Twist, joka myös johtaa nyt ilmestynyttä 50-vuotislistaa.

Vaikka virheitä on paljastettu, suurin osa vilkkaasta lukijapalautteesta on uskomatonta mölinää, jonka päästelijät eivät edes yritä ymmärtää, mistä listassa on kysymys. Tai sitten yleisö on tässäkin suhteessa totutettu ylikorrekteihin katsauksiin, joissa kaikkien näkemysten kuuluu olla tasapuolisesti edustettuina – faktojen kustannuksella. Esimerkiksi vaikka The Rolling Stonesilla ei ole yhtään sadan parhaan joukkoon oikeuttavaa megahittiä, niin bändin pitäisi ”kulttuurillisen merkittävyytensä” takia jotenkin olla listalla mukana. Blääh.

Listahistoriaa tutkiessa pitäisi ymmärtää se perusasia, että hitillä on aina kaksi elämää – menestys omana aikanaan (joka näkyy tuolloisissa listoissa) ja myöhempi, ihmisten muistiin jäävä projektio. Yleensä jälkimmäistä menestystä pidetään jotenkin arvokkaampana. Pitkän uran tekevät artistit ja yhtyeet pystyvät paremmin suojelemaan ja ylläpitämään tuota projektiota, mutta tämä ei tarkoita, että lyhyen tähteyden hitit olisivat automaattisesti mitenkään vähempiarvoisia.

Billboard.com on sinänsä viihdyttävästi laittanut lähes jokaisen Top 100 -hitin yhteyteen You Tube -videolinkin, eli aina vain isommat instanssit asettuvat tukemaan ja hyödyntämään tuota tekijänoikeuksia uhmaavaa sivustoa. Toisaalta Billboard on tottunut nauttimaan poikkeuksellisista copyright-eduista. Sen kustantamissa kirjoissa on käytetty runsaasti levy-yhtiöiden promokuvia, joihin muiden kustantajien on ollut lähes mahdotonta saada oikeuksia. Esimerkiksi minun toissavuotisessa kirjassani ei ollut yhtään ulkomaista levy-yhtiökuvaa.

Henkilöpapereita tukuttain

Joskus tarkkailen, minkälaisilta google-sivuilta tänne Listablogin pariin eksytään. Siis millaista tietoa ihmiset ovat hakeneet. Joku saattaa naputtaa nasevasti listablogi, mutta paljon jäsentymättömämpiäkin rimssuja esiintyy. Esimerkiksi mamma mia elokuvan musiikki USA:n listoilla tai eniten myydyt kotimaiset naisartistien levyt. Ihan oikeaan osoitteeseen nuo utelijat eivät päädy, mutta kiva että käyvät.

Hiukan huolestumista nuorisomme tulevaisuudesta saattaa jo virittää haku mistä laulu what i’ve done linking park kertoo. Kummallisin mieleeni jäänyt googletus koostui kuitenkin sanoista henkkareita tukkumyynti. Siitä ei jäänyt tarjolle mitään muita sivuja kuin minun, kokeilkaa vaikka. (No höh, kokeilin uudestaan ja nyt sinne tuli toinenkin.)