Mieli on valtaa

Blogin vakituiset lukijat varmaan tietävätkin antipatiani listojen kaikenlaista harkintaperäistä jaottelua kohtaan. Levyjen rajaaminen ulos tilastoista iän, musiikkityylin, hinnan, levy-yhtiön prioriteettien ynnä muiden mukaan – typerää, typerää, typerää. Aina vain lyhytnäköisempää, kun listat kärsivät volyymiongelmista supistuvien markkinoiden myötä. Jos Michael Jacksonin kuolemasta on seurannut mitään hyvää, niin aika monet uudet silmät ovat avautuneet tälle älyttömyydelle.

Eniten on naljailtu USA:n viralliselle albumilistalle Billboard 200:lle, josta kahtena peräkkäisenä viikkona puuttui maan kolme ostetuinta (Jacksonin) albumia. Vanhusten eliminointia on perusteltu sillä, että uudet äänitteet saisivat helpommin huomiota, mutta näinä aikoinahan ei juuri edes julkaista uutuuksia. Yleisesti arvellaan, että Billboard muuttaisi sääntöjään siihen mennessä, kun The Beatlesin levyt vihdoin julkaistaan digitaalisina, ja taas kerran muut keräisivät Jacksonin pioneerityön hedelmät.

Hot 100 -hittilistalle Billboard kelpuuttaa vanhatkin biisit, jos levy-yhtiö markkinoi niitä aktiivisesti. Aktiivisuuden määritteleminen on tietenkin täysin mielivaltaista – kuolema on tunnetusti paras (ja levy-yhtiölle halvin) markkinointikeino, mutta ei näköjään väräytä tätä viisaria. No, mielivaltaisuudella on muutoinkin USA:n listakulttuurissa kunniakkaat perinteet, etenkin musiikkityylien määrittelyssä.

Brittilistalla puolestaan on ihmetelty Suomessakin kovin tuttua hintasotkua. Jacksonin studioalbumeista esimerkiksi Off the Wall pääsi tukkuhinnan (?) perusteella albumilistalle, mutta Bad ja Dangerous eivät, vaikka käytännössä niitä kaikkia on myyty kuluttajille samalla taksalla. Off the Wall ylsi täten erikoiseen listaennätykseen saavutettuaan parhaan sijansa (3) lähes 30 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Sen aiempi huippunoteeraus oli 5.

Eilen Billboard uutisoi Thrillerin uhkaavan Eaglesin Their Greatest Hits 1971–1975 -kokoelman asemaa USA:n myydyimpänä albumina. Täkäläisistä referaateista aihe jätettiin pois, mutta alkuperäisessä artikkelissa rohjettiin lopultakin nostaa esille, kuinka epäilyttävältä Eagles-levyn menekkihistoria näyttää. Sen multiplatinathan nousivat esille vasta lähes 20 vuotta julkaisun jälkeen, kun myynnin ilmoitettiin hypänneen 14 miljoonasta 22 miljoonaan ja pian sen jälkeen 26 miljoonaan. Uusin platinakerroin on 29.

Ilmiötä on yritetty selittää sillä, että musiikkikerhojen ostokset olisi huomioitu laskelmissa vasta vuonna 1995, mutta miksi tämä vaikutti noin radikaalisti ainoastaan yhteen Eagles-kokoelmaan, joka ei edes sisällä Hotel Californiaa ja muita bändin myöhempiä hittejä? Voisiko 8–12 miljoonan parannuksen taustalla olla esimerkiksi liittymislahjakampanjoita? Eikö ketään kiinnosta selvittää tapausta, kun maan myydyimmän levyn titteli muutoin tuntuu kiinnostavan? Thrillerin menekissä ei ole mitään hämärää, se on koko ajan ollut julkisesti rekisteröitävissä.