Pakko katsoa 20: Night Fever

Listablogin epäsäännöllisessä sarjassa esitellään hämäriä mutta sivistäviä videonäkymiä hittihistoriasta.

Yle Teema esittää tänään klo 21.15 elokuvan Saturday Night Fever, jonka lukuisista hiteistä taidetaan päällimmäisinä muistaa Bee Geesin singlet Stayin’ Alive ja How Deep Is Your Love. Erityisesti oman aikansa ikoniksi tuntuu nousseen Stayin’ Aliven video, jossa Gibbin veljekset kävelevät yhtä rytmikkäästi kuin John Travolta leffan alkukohtauksessa. Myös How Deep Is Your Love on retrohenkisten musiikkivideokanavien vakiokalustoa.

Kumpikaan ei silti ollut soundtrackin isoin listahitti. Ne eivät nousseet brittilistan kärkeen toisin kuin niitä seurannut single, joka viihtyi USA:n ykkösenäkin niitä pitempään, kahdeksan viikkoa: Night Fever. Johtuuko Night Feverin legendattomuus siitä, että biisiin ei tehty videota?

Väärä kysymys. Johtuuko legendattomuus siitä, että biisiin tehtyä videota ei julkaistu aikanaan? 1978 kuvattu raina päästettiin ihmisten ilmoille vasta 26 vuotta myöhemmin. Siinä ei näytä olevan kummempaa vikaa, ihan päteviä yönäkymiä Floridasta, Sunny Isles Beachin motellijonon valoja. Keksin vain yhden syyn, miksi sitä ei haluttu levitykseen: Barry Gibbin naama. Hän näet ajoi partansa ennen kuvauksia ja kasvatti sen hetimiten takaisin. Joku lienee pitänyt sitä huonona ratkaisuna.

Iso A

Viime päivien selvä ykkösmusiikkiuutinen on ollut Adelen 25-albumin vauhko menekki – ennätysmurskajaisia on seurattu miltei tunti tunnilta. Siis siellä, missä moinen on mahdollista, eli listakulttuurin sivistysvaltioissa USA:ssa ja Britanniassa. Ihmeellisimmät faktat historian lehdille saataneen siitä, kun päästään tutkimaan yhden levyn osuutta pienentyneistä kokonaismarkkinoista. Katsoin äsken väliaikatietoa, jonka mukaan 25 ylitti jo kolmen miljoonan rajan USA:ssa, ja sitä oli ostettu perjantaista eteenpäin 24 kertaa niin paljon kuin kakkoseksi päätyvää Justin Bieberiä.

Suomalaisilla lukemilla ei nyt hehkutella, kun niitä ei ole saatavilla. Adelen maahantuoja Playground tiedotti menestyksestä niukasti jo 21:n aikoihin, ja myyntiluvut on muutenkin lähes säännönmukaisesti jätetty pois viime aikojen kulta- ja platinauutisista. Musiikkituottajien sivuille ei ole päivitetty noita tietoja enää pariin vuoteen. Mutta yhtä täkäläistä Adele-ennätystä voimme kytätä: 21 näet palasi hiljattain albumilistalle, ja sen listaviikkopotti 128 on enää kuuden päässä Leevi and the Leavingsin merkkipaalusta.

Kannattaa pitää mielessä, että nyt käytävä hulabaloo ei varsinaisesti ole 25:n ansiota, vaan suurin syypää on yhä 21. Se on selvästikin yhä ihmisille tärkeä äänite, ja kun Hello-single osoitti, että luvassa on lisää kutakuinkin samaa, niin sitähän sitten on rynnätty ostamaan. 25:n oma substanssi paljastuu ajan myötä – jo toisen myyntiviikon suhdannemuutos on oma kiinnostuksen kohteensa.

Versioita historiasta

Ruotsin yleisradioyhtiön SVT:n tuottamasta, meillä Yle Femin kautta näkyvästä Hitlåtens historia -sarjasta on taas tarjolla uusia jaksoja. Viime kevään kuusi osaa keskittyivät ruotsalaisiin hitteihin, mutta nyt kierretään jälleen maailmaa, ja kaksi viimeksi lähetettyä ovat ehkä kiinnostavimmat minun näkemistäni. Aiheina Chicin Good Times (1979) ja R.E.M.in Losing My Religion (1991).

Good Timesissa kiehtoo tietenkin sen vaikutus useisiin muihin hitteihin (kuten hiphop-ilmiön käynnistänyt Sugarhill Gangin Rapper’s Delight). Mutta parasta oli nähdä haastateltavina vokalistit Alfa Anderson ja Luci Martin, jotka yleensä aina unohdetaan Chic-legendaa kerrattaessa. Ehkä ruotsalaisten on muita helpompi nähdä heidän samankaltaisuutensa Fridaan ja Agnethaan, jotka kulkevat tiiviisti mukana Abban legendassa, vaikka olivatkin “vain” laulajia.

Losing My Religion -jakso konkretisoi taas kerran, että pophistoria muuttuilee sen mukaan, keneltä siitä kysyy. R.E.M.in managerin Bertis Downsin tarina Out of Time -albumin ekasta singlevalinnasta poikkeaa täysin aiemmin kuulemistani. Muun muassa Wikipedian mukaanhan bändi taisteli pitkään levy-yhtiön kanssa saadakseen Losingin singleksi.

Downs puolestaan kertoo, että kaikki pitivät (kakkossingle) Shiny Happy Peoplea levyn varmana hittinä, ja sitä ennen vain haluttiin ulos huomion herättävä “set-up song”. Losing My Religion valikoitui hänen mukaansa lähinnä sillä kriteerillä, että biisi sopi paremmin Anton Corbijnin ottamien kansikuvien tunnelmaan kuin esimerkiksi Radio Song (josta tuli neljäs single). Eilen tv:stä tulleen jakson voi katsoa SVT Playstä.

Nimi kävi toteen

128. listaviikolla nimi osoittautui vihdoin enteeksi, ja nyt One Directionin ainoa mahdollinen suunta on alaspäin. Viides albumi Made in the A.M. on poikien eka ykkösalbumi Suomessa – edeltäjien parhaiksi sijoiksi jäivät 4, 2, 2 ja 3. Kyseessä on myös lähes puoleentoista vuoteen eka ulkomainen ykkönen, jota ei voi luokitella rockiksi, jopa raskaaksi rockiksi. Edellinen kärkiartisti tuota laatua oli Lana Del Rey.

Etukäteen luotiin kaksinkamppailuasetelmaa 1D:n ja Justin Bieberin välille, ja enteet näyttivät toki samanlaisilta; kumpikin osoitti tänä vuonna kykenevänsä aikaansaamaan oikeita hittejä – ei vain sellaisia, joka tekevät pikarykäisyn latauslistalle. Mutta ei Bieberillä ole yhtä vahvaa vääntöä albumimarkkinoilla, edellinen yritys Journalshan hyytyi sijalle 33. Kahdeksantena debytoinut Purpose saattaa kuitenkin osoittautua kestosuosikiksi, niin vahvan jalansijan mies on saanut radiossa ja striimeissä.

Kunnianhimoisen kolmoisalbumin julkaissut Swallow the Sun (#7) ylsi viidenteen peräkkäiseen Top 10 -merkintään. Kiinnostava palaaja on Jeff Lynne’s ELO (#22) eli Electric Light Orchestra, joka viimeksi nähtiin mukana kokoelmalla vuonna 1990 ja jonka edellisestä tilastoidusta studioalbumista on jo 29 vuotta. Saman ajan kaikuja on sijalla 35: Neil Youngin livetupla äänitettiin vuosien 1987–88 kiertueella.

Kova paketti Sofialle

Joulumarkkinoille on vielä tulossa useita ulkomaisia listatykkejä Adelesta alkaen, mutta yksi viimeisistä vielä tilastoitumattomista kotimaisista on J. Karjalaisen Sinulle, Sofia. Tilanne on Karjalaisen pitkällä uralla varsin harvinainen. Lähes kaikki hänen varsinaiset studioalbuminsa on julkaistu alkuvuonna. 1990-luvulla kuudesti peräkkäin oltiin niin tarkkoja, että levyn piti tulla ulos 1. huhtikuuta, artistin syntymäpäivänä.

1980-luvun kaksi huonosti menestynyttä livetallennetta julkaistiin marraskuussa, samoin odotettu ja röykkiöittäin ostettu kokoelma Suurimmat hitit (1992). Lännen-Jukka-projektin (2006–2010) kolmesta albumista kaksi julkaistiin yllättäen marraskuussa, mutta perus-Jukan juhlittu comeback Et ole yksin (2013) taas alkukeväällä. Se on yksi viidestä karjalaislevystä, jotka viettivät listaykkösenä vähintään viisi viikkoa.

Näyttävästi aloittanut Stindebinde-single katosi dramaattisesti latauslistalta jo yhden viikon jälkeen, ja radiosoitossakin se valui viidennellä viikollaan sijalle 16. Viime aikoina radiolistalla on tapahtunut niin levottomia, että moinen pudotus ei vielä ole kovin hälyttävä. Katsotaanpa vaikka tuoreimman Yö-singlen Minne tuulet vie liikesarjaa: 11–79–43–53–39–21.

Vailla tomumajaa

Tein eilen postilakkoon varautumisen nimissä yli 12-tuntisen työpäivän, joten minun puolestani lakko voisi vaikka alkaa. Eipä siitä tiedonjanoisille koituisi kummoisia seurauksia, edes listatiedonjanoisille. Toisin oli aikana ennen nettiä. Posti kuljetti paitsi lehdet myös ison osan informaatiosta lehtien tekijöille. Kun Rumba laati omaa erikoisliikkeiden myyntilistaansa 1985–1990, aineistot tulivat postissa – ehkä muutama pioneeri käytti faksia.

Kun ajattelee 20–50 vuoden takaisia listamekanismeja, on jopa ihme, etteivät lakot häirinneet niitä sen enempää. Suomi soi 4 -kirja ilmoittaa, että maaliskuun 1963 lista jäi ilmestymättä postilakon takia. On totta, että tuon kuun Iskelmä-lehteä (joka sisälsi helmikuun myyntitiedot) ei julkaistu, mutta irtonumerovetoisen Ilta-Sanomien jokatoisviikkoinen lista pyöri normaalisti. Ilmeisesti tiedot pyydettiin kauppiailta puhelimitse.

Vain kahdella lakolla sen jälkeen on ollut listoihin vaikuttavaa potentiaalia. Vuoden 1967 painotyöntekijöiden lakko esti joidenkin lehtien ilmestymisen, mutta ei jättänyt tilastollisia aukkoja. Marras-joulukuussa 1980 lehtitoimittajien lakko pisti kaiken journalistisen printin tauolle kolmeksi viikoksi. Tuolloin Seuran yksi kuukausilista jäi ilmestymättä, mutta Avun ja Suosikin ei jäänyt.

Nykyisin Suomen listoja ei taida fyysisessä muodossa näkyä missään, kun Helsingin Sanomatkin kyllästyi lyhyessä ajassa keskiviikkopalstaansa. Vai näkyykö? Sinänsä jopa hieman huolestuttavaa – digitaalinen arkistokelpoisuus kun on yhä aika nuori ja epäkypsä käsite.

Kevyttä raskasta

Viikon korkein albumilistauutuus (#8) on jo kuudes tilastoitu Raskasta joulua -projekti, tällä kertaa akustisena. Diandran (#18) ja Neljänsuora-vokalisti Antti Ketosen (#38) joululevyt kiinnostivat myös jo listasijan veroisesti. Kisaan menestyneimmän sesonkijulkaisun tittelistä osallistuvat lähiviikkoina ainakin Katri Helena ja Anna Eriksson.

Suvi Teräsniskan kokoelma debytoi yhdeksäntenä ja on laulajattaren seitsemäs Top 10 -albumi kuuden vuoden sisällä. Irina Björklund jatkaa covermenestysreseptiään sijalla 19. Ellie Gouldingin avaus (#24) tuntuu ehkä vaisulta, mutta se on parasta mihin hän on albumilistallamme konsanaan yltänyt. Dave Lindholm (#22) tilastoitui viimeksi korkeammalla vuonna 1987!

Sen sijaan jos Vesa-Matti Loirin livetallenne ei nouse 29. sijaltaan (pahalta näyttää, isänpäivä meni jo), se jää hänen uransa matalimmaksi niistä levyistä, jotka ylipäätään listalle päätyivät. Midprice-kymmenikössä Sydämeeni joulun teen (1988/1998) palasi noukkimaan 75. listaviikkonsa. Vuodesta 2003 lähtien se on kerännyt eri jouluina huippusijat 1–1–1–1–2–1–1–3–3–4–4–1.