Tuttu Jätkäsaaresta

6. elokuuta on suuri päivä monelle Madonna-fanille, mutta perinteisesti se ja viereisensä ovat olleet hyvin pieniä päiviä ääniteteollisuudelle. Uutuuslevyjen puutteessa myyntilistat tuppaavat jämähtämään niin apaattisiksi, että ainoina pientä kutinaa niille aiheuttavat kesän konserttivieraat.

Aivan, yksi ynnä yksi. Madonnalla on melkoinen tilaisuus pistää paitsi etelä-Helsingin liikenne myös albumilista sekaisin. Kuinka käynee? Toisaalta daamin back-katalogi on aina ollut melko heikkovetoista vaikkapa Metallicaan verrattuna – ainoa jonkinlainen kestomyyjä on ollut The Immaculate Collection (1990). Luultavasti juuri se tekee Top 40 -paluun Hard Candyn seuraksi. Entäpä muut, veikkauksia?

Telkku-Grammy paras Grammy

Lobbaamisella on tuskin ikinä saatu tässä maailmassa mitään hyvää aikaan, ja naurettavimmillaan sen tulokset näyttäytyvät vuosittain Grammy-gaalassa. Viime yönäkin kuolinkamppailuunsa valmistautuva äänitebisnes jakoi palkintoja 110 (sadassakymmenessä) kategoriassa. Mutta arvatkaapa, moniko noista enää pääsi ojennettavaksi suorassa tv-lähetyksessä? 25? 20?

Kymmenen.

Voittajiin on sinänsä turha puuttua, mutta mainostanpa Billboardin nokkelaa tulospalvelua, jossa tärkeimpien sarjojen ehdokkaat ja ykköset on lueteltu listasijoituksineen. Vaikka kaupallinen menestys on olennainen äänestyskriteeri, se usein tuntuu vaikuttavan enemmän ehdokkaita kuin varsinaista voittajaa määriteltäessä. Pääosaan halutaan tuhkimotarina, jolle Grammy-sade ei ole piste, vaan mahdollisimman ratkaiseva juonenkäänne.

Esimerkkinä vaikkapa brittineito Adele, jolle sysättiin parhaan uuden artistin Grammy, vaikka hän oli nominaateista ainoa, jonka albumi ei ole (toistaiseksi) yltänyt USA:n listalla kärkikymmenikköön. Hänen Chasing Pavements -biisinsä voitti sarjan Best Female Pop Vocal Performance, vaikka sen Hot 100 -sijoitukseksi jäi numero 82 ja vastassa oli kolme listaykköstä. Jokohan Adelelle on kerrottu, millaiseksi urantappajaksi tulokas-Grammy on niin kovin usein osoittautunut?

13 vuotta ennätykseen

Se media, joka kauhisteli kuinka viisikymppinen Madonna voisi vielä kymmenen vuoden päästä olla relevantti muusikko, on ollut kumman hiljaa eräästä asiasta. Siitä, että tämän viikon albumiykkönen Bruce Springsteen on rahtusta vaille 60-vuotias. Nämähän ovat aina asettelukysymyksiä: toki Madonna näyttää kummallisemmalta Rihannaan rinnastettuna kuin Springsteen vaikkapa Johnny Cashiin rinnastettuna.

Joka tapauksessa asiaa piti tutkia, ja Springsteen on kuin onkin vanhimpana albumilistamme ykköseksi uudella musiikilla noussut ulkomainen sooloartisti. Edellinen oli 55-vuotias Tom Jones. Mutta bändijäsenistä esimerkiksi AC/DC:n laulaja Brian Johnson on pari vuotta vanhempi, ja kotimaisista veteraaneista paalupaikan ovat saavuttaneet muun muassa Vesa-Matti Loiri 63-vuotiaana ja Kari Tapio 62-vuotiaana.

Ennätystä pitää yhä hallussaan Vera Telenius (1912–1991), jonka 72-vuotiaana levyttämä megahitti Miljoona ruusua (1984) kiskoi listakärkeen ja platinamyyntiin samannimisen albumin. Lähelle Teleniuksen kukistamista pääsi kesällä 2004 todellinen yllättäjä, 73-vuotias kuubalainen Omara Portuondo kakkossijalle nousseella Flor de Amor -levyllään.

Keskiviikkona ynnäsin, että Working on a Dream on Springsteenin viides ykkösalbumi Suomessa. Haluatteko kuulla miehen ansioluettelon ahkerasti keikkailemassaan Ruotsinmaassa? Ei se mitään, kerron sen silti. Ykkösiä on kertynyt siellä jo kymmenen, joiden lisäksi kahdeksan muuta on noussut top kolmeen. Sinkkuykkösiä Brucella ei silti ole yhtään.

Pokka kestää mahtisanatkin

Kotiteollisuus antoi näytteen cd-singlen mahdollisuuksista kauppaamalla Mahtisanat-nimistä sellaista niin paljon, että lähes millä tahansa viikolla se olisi noussut listakärkeen. Vaan tälläpä kertaa ei – bändin kotisivullakin kommentoitiin: ”Mut mikä vitun biisi tuo ykkönen on? Never heard.”

Muutama muu lienee tuon biisin kuullut, sillä viiden singleykkösviikkonsa aikana Lady Gagan Poker Face on kiivennyt Music Control -radiolistallakin viidenneksi. Paitsi Kotiteollisuuden myös Waldo’s Peoplen jatkuva takana pitäminen on edellyttänyt tavallista riuskempaa myyntiä, ja Poker Faceä voi jo nyt pitää varteenotettavana ehdokkaana vuoden suurimmaksi hitiksi. Albumipuolellahan alkuvuoden menestyjät eivät juuri loppupeleissä pärjää, mutta biisilataus etenee aika samaa tahtia sesongista toiseen.

The Voicen latauslistatiedotteessa ihmeteltiin, ettei edes euroviisukarsintojen voitto nostanut Lose Controlia ykköseksi, mutta muistakaa ajankohdat. Voittohan ratkesi vain vuorokausi ennen latauslistan deadlinea, joten jos Waldo on hyötyäkseen viisuilusta, se hyöty näkyy kunnolla vasta seuraavassa tilastossa. Silloin myös albumilista kertoo oman versionsa siitä, millainen kansansuosikki meitä Moskovassa edustaa.

Unelma-ajoitus

Working on a Dreamin kirkas ykkössija Suomen albumilistalla tuli tuskin kenellekään yllätyksenä, etenkin kun ajankohta oli niin helppo. Mutta ei Bruce Springsteen näin itsestäänselvä listakunkku ole ollut kuin ajoittain – 34-vuotiseen tilasto-cv:hen mahtuu 14 Top 10 -albumia, joista ”vain” neljä aikaisempaa on yltänyt paalupaikalle (Tunnel of Love, Human Touch, Greatest Hits ja The Rising).

Vaikka Born in the USA (1984) on ÄKT:n myydyimpien ulkomaisten albumien laskelmassa seitsemäntenä, se ei 79-viikkoisen listallaolonsa aikana käynyt kakkossijaa korkeammalla. Se on melkoinen poikkeus tuossa porukassa, sillä seuraavaksi eniten tukkumyyty epäykkönen on vasta sijalla 17 – Abban Arrival (1976). Vastaava kotimainen tilasto ei myötäile viikkolistatapahtumia läheskään yhtä tarkasti.

Vihdoinkin Top 10:ssä, voi todeta Entwinen kohdalla, sillä Painstainedin kaksi edeltäjää saavuttivat sijan 11. Muut tulokkaat ovat erikoistuneet sijoittamaan uuden levynsä kahden aiemman listamerkinnän väliin. Franz Ferdinandin numeroketju on 13–6–10, Reverend Bizarren 36–6–23 ja Damn Seagullsin 40–9–25. Sijan 21 Deathlike Silence on toista kertaa Top 40:ssä, samoin Jodarokin kanssa albumin rapannut Jontti (28).

Sävel tuolta, nimi tuolta

Ainakin se riemu euroviisujen suuresta plagiaattiskandaalista oli, että tuli palautettua mieleen, kuinka ovelan omaperäisesti sävellajeissa seikkaileva biisi Nik Kershaw’n Wouldn’t It Be Good (1984) on. Melkein yhtä ovelasti kuin sen followup-sinkku Dancing Girls. Waldo’s Peoplen Lose Controlissa on vain se pakollinen viisumodulaatio pakollisessa kohdassa.

Lose Control jatkaa Suomen englanninkielisten viisuehdokkaiden aika epäilyttävää perinnettä. Nimittäin se ainoa menestyjä Hard Rock Hallelujah poislukien tarjolla on neljännen kerran peräkkäin esitys, jonka nimeä on ennenkin käytetty hittibiisissä. Muun muassa Missy Elliottin samanniminen sinkku kävi meidän Top 10:ssämme neljä vuotta sitten. Hanna Pakarisen Leave Me Alone (2007) oli tuttu Michael Jacksonin singlen (1989) ansiosta.

Geir Rönningin käyttämä Why (2005) on erityisen suosittu Britanniassa, jossa peräti seitsemän samannimistä on yltänyt Top 10 -hitiksi, pari niistä kahtenakin versiona – esittäjinä muun muassa Annie Lennox, Donny Osmond, Bronski Beat, 3T featuring Michael Jackson, Carly Simon ja naisryhmä Mis-teeq, johon sinkkulistamme nelosena paraikaa komeileva Alesha Dixon tuolloin (2001) kuului.

Jari Sillanpään Takes 2 to Tango (2004) on käytännössä kaima sille Richard Myhillin brittihitille (1978), josta käännettiin Frederikin ohjelmistoon Tuu jo tangoon. Se nousi sekä single- että jukeboxlistallemme vielä samana vuonna.

Nyt sanon tätä kokoelmaksi!

Kannatan nykyistä käytäntöä, että eri esittäjien hiteistä kootut teemattomat äänitteet jätetään pois viralliselta albumilistalta. Niiden menestyksessä tai menestymättömyydessä on harvoin mitään kiinnostavaa. Sen verran olen tarkkaillut, että Suomirokkia- ja Suomipoppia -koosteita ostetaan edelleen. Ulkomaisten hittikimaroiden kysyntä on väsähtänyt ainakin siitä päätellen, että viimeisimmät sellaisille myönnetyt kultalevyt ovat vuodelta 2006 (NRJ Hits, osat 7 ja 8).

Yksi kuitenkin ansaitsee sympatiani: alkuperäinen brittiläinen Now That’s What I Call Music! -jatkumo, josta on runsaan 25 vuoden aikana julkaistu 71 osaa. Aloittaessaan vuonna 1983 se hämmästytti kokoelmiin kyynistyneet popfanit: ei läyhiä jäljitelmä-äänityksiä, ei rujoja editointeja, ei äänentoiston kustannuksella liian täyteen tungettuja vinyylipuoliskoja. Now arvosti hittimusiikkia ja myös sen kuuntelijan käsityskykyä – levyjä ei ole koskaan pilattu niljakkaalla kohderyhmätuuballa, vaan dance, metalli ja aikuispop ovat mahtuneet samaan pakettiin.

Alkujaan kokoelmat olivat 32 biisin tuplavinyylejä, kahdeksan hittiä per poski. Pari viikkoa sitten ensimmäinen Now julkaistiin ensi kertaa cd:nä tv-kampanjan kera, ja se nousi Britannian kokoelmalevylistan kolmoseksi. Mainoksen voi katsoa Now-sivustossa.

Saitti kertoo myös kaikkien tähänastisten Now-tuplien biisilistat, joista voisi tehdä monenlaisia yhteenvetoja. Tyydyin aluksi vain tutkimaan suomalaisen musiikin osuutta ja löysin nämä: osassa 46 Daruden Sandstorm, osassa 47 Daruden Feel the Beat ja osassa 58 The Rasmuksen In the Shadows. Toivottavasti saadaan lisää.