Laine kertoi ansiokkaasti levytuottajien kuten Chrisse Johanssonin kyvyistä löytää tuntemattomiakin kappaleita finnhiteiksi. Muutama päivä aiemmin Markku Aro muisteli Radio Suomessa, kuinka kuunteli öisin Radio Luxembourgin keskiaaltolähetystä keksiäkseen itselleen sopivia kappaleita. Kevyet mullat -ohjelmassa ei ehditty linjata noiden kahden hakumetodin tuottamien lopputulosten välisiä eroja.
Ehkä oman aktiivisuuden takia Aron ansioluettelossa on poikkeuksellisen monta brittihittiä: Hyvännäköinen, Oma kultasein, Jestas sentään, Keskiyön aikaan. Vertailun vuoksi Marionin repertuaaria lypsettiin manner-Euroopasta: El Bimbo, Kylähäät, Senorita por favor, Eviva Espanja. Myös Katri-Helena menestyi keskieurooppalaisilla biiseillä, mutta ne olivat useammin jo valmiiksi suomalaisten tuntemia kuten Paloma blanca ja monet euroviisut.

Ajankohtaisten angloamerikkalaisten hittien jäljentäminen alkoi ansaitusti menettää uskottavuuttaan, mutta uudet rockbändit näyttivät, kuinka ”kulta-aikaa” voi jatkaa: Kontran Jerry Cotton (1978) ja Pelle Miljoonan Lanka palaa (1979) perustuivat vuosien takaisiin biiseihin – myöhemminhän tätä metodia suosi Ressu Redford. Myös keskieurooppalaisilla ihmelöydöillä kuten Tummat silmät ruskea tukka pärjäiltiin vielä kasariaikojen alussa.
Kokljuschkinin muistelosta tulivat mieleen monet musadokumentit: kun niissä kokemusasiantuntija ryhtyy fakta-asiantuntijaksi, saadaan kuulla esim. listamenestyksestä asioita, jotka kuka tahansa voi tarkistaa vääriksi. Nyt häiritsivät lähinnä ajallinen epätarkkuus ja huolimattomat väitteet: missä vaiheessa muka kilpailevien käännösversioiden välille sovittiin karenssiaika, ja miten se käytännössä toimi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti