Tuon ajan suosikkiohjelmista nuoremmat lienevät kuulleet eniten puhuttavan Nuorten sävellahjasta ja Jokamiehen listasta. Niitä tehtiin eri yksiköiden viihdetoimituksissa. Ylipolitisoituneen ”Reporadion” jälkeen Yleen muodostettiin kaksi ohjelmayksikköä (joka oli eri asia kuin radiokanava), ”oikeistolainen” Radio 1 ja ”vasemmistolainen” Radio 2.
Kaikki tunnetuimmat rocktoimittajat olivat Radio 2:ssa, mutta myös 1 teki pop-ohjelmia juontajinaan muun muassa Jukka Sinervä, hyvin nuori, sittemmin musabisneksestä tuttu Ari Lohenoja ja myöhemmin Tapani Ripatti. Kun 2 aloitti rinnakkaisohjelmassa Rockradion 1980, 1 pyöritti vuoropäivinä Nuortenradiota. Rockradion ”räävittömyyttä” vastaan ohjelmissaan hyökänneet Maija Dahlgren ja Anneli Tempakka olivat arvatenkin Radio 1:n väkeä.
En usko että jännitteet yksiköiden välillä enää tuossa vaiheessa olivat poliittislähtöisiä. (Aloitin 1981 opiskelut koulussa, joka 5–10 vuotta aiemmin tunnettiin vahvasti taistolaisena, mutta ei sitä tuolloin mistään havainnut.) Kaunoja tuntui kuitenkin riittävän. Vuoden 2005 Suomi soi 4 -kirjan radio- ja tv-listaosuudessa Jake Nyman ei suostu mainitsemaan Radio 1:n suosittua Jokamiehen listaa nimeltä, mutta jaarittelee Rockradion Hittimittarista, joka ei ehdokasasetteluineen edes ollut listaohjelma – kuten ei samanniminen tv-ohjelmakaan. Jokamiehen lista laskettiin Jokamiehen sävelradioon lähetetyistä levytoiveista.
Ylessä pitkään työskennellyt Pentti Kemppainen kertoo Musiikki tekee murron -julkaisussa rocktoimittajien 1979 kirjoittamasta muistiosta, jossa perustellusti vaadittiin lisää lähetysaikaa, mutta myös hyökättiin Radio 1:n diskohittivoittoisia ohjelmia vastaan: ”Valitettavasti vain nämä useimmiten kaupallisiin levymyyntitilastoihin perustuvat ohjelmat toimivat täysin kritiikittöminä äänilevy-yhtiöiden tuotanto- ja julkaisupolitiikan myötäjuoksijoina.”
Tarkoitus pyhittää keinot, ja toki Radio 2:n ohjelmat olivat laadukkaammin toimitettuja, mutta moni asia tuossa myös huvittaa. Diskon rooli rockmaailmassa vähemmistöön jääneiden naisten, mustien ja homojen äänitorvena oli täysin merkityksetön, musiikillisista ansioista puhumattakaan. Ja mitä tuo levy-yhtiöiden myötäjuokseminen tarkoitti? Valtaosa rockradiolaisten suosikeista oli suurten firmojen artisteja, esimerkiksi pari vuotta erityissuojelua nauttinut Gary U.S. Bonds levytti EMIlle.
Voi aistia, että Rockradion olemassaolon oikeutus diskohittien vastavoimana säteili hyvinkin kauas, jopa Radiomafian aikoihin 90-luvulle. Viimevuotisessa Spam Filter -podcastin jaksossa tuolloinen musiikkipäällikkö Jukka Haarma muisteli, että Mafia kääntyi tanssipopmyönteiseksi vasta 1995 Movetronin Romeo ja Julia -singlen myötä. Soittolistoista näkee, että sitä edeltäneet europophitit soivat kanavalla aika vastentahtoisesti, eivät ikinä ”etukäteen”, vaikka radio sai ne ennen myyntiin tuloa.
Jukka Haarma oli yksi vuoden 1979 muistion kirjoittajista.
Pyörin 70-luvulla opiskelijapiireissä. Kaverit kuuntelivat "progea" josta minunkin olisi pitänyt pitää jotta kavereitten kanssa olisi ollut puhuttavaa. Oli Jimi Hendrix josta en tykännyt/tykkää, Led Zeppelin, Jetro Tull,kotimaisista Wigvam ja Tasavallan Presidentti. Toki 2 viimemainitusta on levytkin tallella. Kotimaisista olisi pitänyt kuunnella lähinnä taistolaista agitproppia josta siitäkin muutama levy.
VastaaPoistaVaan kun minä tykkäsin melodisemmasta ja diskommasta musiikista. Lähes salassa piti ostaa levyhyllyyn ABBAa, Se olis uuri syntinen yhtye. Kotimaista iskelmää Katri Helelenasta alkaen piti myös kuunnella itsekseen ja salaa. Ne olisivat parasta bilemusiikkia olleet ja ovat edelleenkin mutta kavereitten mielipiteitten pelossa teeskentelin tykkäväni tästä "progesta". No ne olivat aikoja ja itsetunto ei niin vahva. Nykyään 70-kymppisenä saan onneksi kuunnella ihan mitä haluan, Rolling Stonesia ja Katri Helenaa sulassa sovussa. Että sellaista.