maanantai 8. marraskuuta 2010

Pakko katsoa 9: Electric Youth

Listablogin epäsäännöllisessä sarjassa esitellään hämäriä mutta sivistäviä videonäkymiä hittihistoriasta.

Debbie Gibson poikkesi muista 1980-luvun lopun teinitähdistä siinä, että hän kynäili ja tuotti omat kappaleensa. ”Olen kirjoittanut 300 biisiä – niistä saa 30 albumia”, hän julisti 18-vuotiaana. Neljä Top 5 -hittiä USA:ssa poikineen esikoisalbumin (1987) ja viisi viikkoa listaykkösenä viettäneen seuraajan (1989) jälkeen Gibsonia taidettiin pitää todennäköisimpänä 1990-luvun megatähtenä, mutta pieleen meni – jo kolmosalbumi floppasi komeasti eikä siitä noustu.

Kakkosalbumin nimiraidan Electric Youthin videota katsoessa kohtalo ei ihmetytä lainkaan. Sanoista huolimatta siinä ei ole mitään tulevaisuuteen suuntaavaa, vaan soundit, attityydi ja kaikki visuaaliset teemat tuntuvat jo ilmestyessään elähtäneiltä. Koreografiat henkivät vuosikymmenen alun Fame/Flashdance-estetiikkaa, ja alun henkilöpotpuri vain hämmentää. Esimerkiksi Mary Lou Rettonin ainoat tähtihetket liittyvät vuoteen 1984, kun hän voimisteli olympiakultaa itäeurooppalaisten huippujen boikotoitua Los Angelesin kisoja.

Electric Youth nousi Suomen singlelistan 15:nneksi ja albumilistan 34:nneksi, joten päällimmäisenä Gibson muistetaan (jos muistetaan) meillä Raptorin ykköshitistä Debi Gibson. Hiljattain 40 vuotta täyttäneen Debbien ura on sittemmin kulkenut suorastaan kliseisen tuttua reittiä, johon kuuluvat b-elokuvat, tosi-tv, Playboy-poseeraukset, nostalgiakiertueet ja omien nettisivujen kautta julkaistu musiikki.

5 kommenttia:

  1. Hupaisinta kai on se sukupolvijaon ääretön tiukkuus, jonka myötä minä en 12-vuotiaana tuoreeltaan Raptori-faniksi hurahtaessani edes tiennyt, kuka ihme on Debi Gibson.

    VastaaPoista
  2. Minä olin 13 ja olin saattanut kuulla Debbien nimen, mutta en luultavasti yhtään biisiä. Amerikkalainen pop taisi tulla Suomen mediaan noihin aikoihin pääasiassa Englanti-suodattimen läpi, eikä Gibson ei ollut kovin valtava tähti Englannissa. En keksi ainuttakaan tuon ajan amerikkalaista artistia, joka olisi ollut meillä selvästi suositumpi kuin Englannissa.

    VastaaPoista
  3. Hevipuolelta niitä varmasti löytyy, ja Steve Lukather/Stevie Ray Vaughan -osaston tiluttelijoista.

    Aika hurjaa muuten, että Gibsonin Greatest Hits, jossa siis oli kosolti suuria hittejä, ei päässyt edes Top 200 -listalle vuonna 95.

    VastaaPoista
  4. Gibsonin manageri Doug Breithart kertoo että hänen täytyi kehittää uusi "promootiomalli" kielletyn payolan tilalle. Hän palkkasi "indie radiokonsultteja" pommittamaan Debbien ekaa sinkkua ja levyä radioasemille. Tuokin kiellettiin. Rahaa ei enää herunut markkinointiin tällä avalla uusien payola syytösten pelossa. Sitä kierrettiin antamalla indiekonsulteille kasoittain levyjä. He sitten vain palauttivat nämä levy-yhtiöön ja saivat myyntihinnan itselleen. No tarina on pitkä, mutta ilman tätä noin 250.000 dollarin markkinointitempausta Debbien eka sinkku olisi kuulemma managerin mukaan jäänyt hyllylle, eikä debbiestä olisi ikinä kuultu mitään.

    VastaaPoista
  5. Debbiellä niinkuin lukuisilla muillakin amerikkalaistähdillä oli sama ongelma; Euroopan saamaa olematonta promootioaikaa ei riittänyt pieneen Suomeen. Kasvot jäivät kuluttajille liian vieraiksi eikä ostopäätöstä ollut silloin helppo tehdä.
    Toinen ongelma taisi olla omat biisit ja niistä kiinnipitäminen. Ne olivat OK, mutta ei mitään suuria klassikoita. Jos on liikaa halua tuoda "teinipop-puolella" omaa esiin, niin se näkyy nopeasti radiosoitoissa ja sitä kautta myös myynneissä.
    D.G. teki kyllä myöhemmin ihan kohtuullista uraa Broadwaylla, mutta se menestys jää tietenkin paikalliseksi.

    VastaaPoista