Marraskuun Top 30

Marraskuussa Listablogin Facebook-sivulla listattiin menestyneimpiä Syksyn sävelen kilpailubiisejä.

1. Irwin Goodman: St. Pauli ja Reeperbahn 1970 
2. Fredi: Avaa sydämesi mulle 1974
3. Kirka: Surun pyyhit silmistäni 1988 
4. Katri Helena: Syysunelma 1976 
5. Jonna Tervomaa: Minttu sekä Ville 1983 
6. Lea Laven: Ei oo, ei tuu 1979 
7. Rauli Badding Somerjoki: Ja rokki soi 1973 
8. Sammy Babitzin: Daa-da daa-da 1972 
9. Mikko Alatalo: Rikoo on riskillä ruma 1980 
10. Neon 2: Tässä talossa 1992 

11. Erkki Liikanen: Evakkoreki 1975 
12. Kari Vepsä: Onnenmaa 1996 
13. Irwin Goodman: Poing poing poing 1971 
14. Pasi Kaunisto: Sanat eivät riitä kertomaan 1969 
15. Mikko Alatalo: Vicky Lee 1978 
16. Pepe Willberg: Aamu 1974 
17. Marita Taavitsainen: André 1998 
18. Jussi & The Boys: Metsämökin tonttu 1974 
19. Jesse Kaikuranta: Järjetön rakkaus 2012 
20. Tapani Kansa: Äidin pikkupoika 1977

21. Jukka Kuoppamäki: Kultaa tai kunniaa 1973 
22. Kurre: Jäit sateen taa 1991 
23. Erkki Liikanen: Jokkantii 1976 
24. Kaija Koo: Kaunis, rietas, onnellinen 2011 
25. Pelimannet: Amore 1993 
26. Marion: Rakkaus on hellyyttä 1977 
27. Päivi Paunu: Oi rakkahin 1969 
28. Antti Huovila: Vaskikellot 2000 
29. Samuli Edelmann: Pienestä kii 1991 
30. Rainer Friman: Se on salaisuus 1990

Joulukuun Top 30:ssä laitetaan arvatenkin järjestykseen menestyneimmät jouluisesti nimetyt hitit. Myös tammikuun Top 30:n teema perustuu ajankohtaisuuteen, mutta sitä on vaikeampi arvata.

Kultainen kotiinpaluu

Vuoden shokkiyllätys, jota sietää ihmetellä: ohi kaikkien ennakkosuosikkien, vedonlyöjiä pilkkanaan pitäen täysin puun takaa albumilistan kärkeen ilmaantui jonkun Adele-nimisen brittilaulajattaren levy. Onkohan kyseessä tietotekninen häiriö? Myös kakkosena näyttäytyy useimmille uppo-outo artistinimi J. Karjalainen – tosin kerrotaan hänellä olleen melkoinen kulttikannatus joskus 1980-luvulla.

No joo. Jos jostain haluaa tällä viikolla hämmästyä, niin 11:ntenä debytoineen Nikke Ankaran esikoisalbumin strategiasta ja sen läpimenosta. Miehellähän on ollut single- ja eritoten suoratoistohittejä jo puolentoista vuoden ajan, ja kun nuo kaikki viisi lopulta mahdutettiin samalle levylle ja niiden striimit ynnättiin, niin Nikke tulee kotiin voitiin oitis julistaa kultalevyksi. Huh mitä pelleilyä. Keväällähän Mikael Gabriel kertoi omalle albumilleen päätyneen samanlaisen kikkailun nimissä musiikkia, jota hän ei sille halunnut.

Katri Helenan joululevy aloitti 14:ntenä ja saman tien oman kategoriansa kärjessä, koska aiemmin julkaistut kilpailijat ovat alamäessä, osa hieman dramaattisessakin (Anna Eriksson 21–34). Viimeksi tilastoissa vuosina 2007 ja 2008 havaitut Sleepy Sleepers ja Enya debytoivat sijoilla 21 ja 23. Sliipparien edellinen levy oli euroviisucovereita, ja edellisestä omaa tuotantoa sisältävästä äänitteestä ehti kulua 27 vuotta.

Pakko katsoa 20: Night Fever

Listablogin epäsäännöllisessä sarjassa esitellään hämäriä mutta sivistäviä videonäkymiä hittihistoriasta.

Yle Teema esittää tänään klo 21.15 elokuvan Saturday Night Fever, jonka lukuisista hiteistä taidetaan päällimmäisinä muistaa Bee Geesin singlet Stayin’ Alive ja How Deep Is Your Love. Erityisesti oman aikansa ikoniksi tuntuu nousseen Stayin’ Aliven video, jossa Gibbin veljekset kävelevät yhtä rytmikkäästi kuin John Travolta leffan alkukohtauksessa. Myös How Deep Is Your Love on retrohenkisten musiikkivideokanavien vakiokalustoa.

Kumpikaan ei silti ollut soundtrackin isoin listahitti. Ne eivät nousseet brittilistan kärkeen toisin kuin niitä seurannut single, joka viihtyi USA:n ykkösenäkin niitä pitempään, kahdeksan viikkoa: Night Fever. Johtuuko Night Feverin legendattomuus siitä, että biisiin ei tehty videota?

Väärä kysymys. Johtuuko legendattomuus siitä, että biisiin tehtyä videota ei julkaistu aikanaan? 1978 kuvattu raina päästettiin ihmisten ilmoille vasta 26 vuotta myöhemmin. Siinä ei näytä olevan kummempaa vikaa, ihan päteviä yönäkymiä Floridasta, Sunny Isles Beachin motellijonon valoja. Keksin vain yhden syyn, miksi sitä ei haluttu levitykseen: Barry Gibbin naama. Hän näet ajoi partansa ennen kuvauksia ja kasvatti sen hetimiten takaisin. Joku lienee pitänyt sitä huonona ratkaisuna.

Iso A

Viime päivien selvä ykkösmusiikkiuutinen on ollut Adelen 25-albumin vauhko menekki – ennätysmurskajaisia on seurattu miltei tunti tunnilta. Siis siellä, missä moinen on mahdollista, eli listakulttuurin sivistysvaltioissa USA:ssa ja Britanniassa. Ihmeellisimmät faktat historian lehdille saataneen siitä, kun päästään tutkimaan yhden levyn osuutta pienentyneistä kokonaismarkkinoista. Katsoin äsken väliaikatietoa, jonka mukaan 25 ylitti jo kolmen miljoonan rajan USA:ssa, ja sitä oli ostettu perjantaista eteenpäin 24 kertaa niin paljon kuin kakkoseksi päätyvää Justin Bieberiä.

Suomalaisilla lukemilla ei nyt hehkutella, kun niitä ei ole saatavilla. Adelen maahantuoja Playground tiedotti menestyksestä niukasti jo 21:n aikoihin, ja myyntiluvut on muutenkin lähes säännönmukaisesti jätetty pois viime aikojen kulta- ja platinauutisista. Musiikkituottajien sivuille ei ole päivitetty noita tietoja enää pariin vuoteen. Mutta yhtä täkäläistä Adele-ennätystä voimme kytätä: 21 näet palasi hiljattain albumilistalle, ja sen listaviikkopotti 128 on enää kuuden päässä Leevi and the Leavingsin merkkipaalusta.

Kannattaa pitää mielessä, että nyt käytävä hulabaloo ei varsinaisesti ole 25:n ansiota, vaan suurin syypää on yhä 21. Se on selvästikin yhä ihmisille tärkeä äänite, ja kun Hello-single osoitti, että luvassa on lisää kutakuinkin samaa, niin sitähän sitten on rynnätty ostamaan. 25:n oma substanssi paljastuu ajan myötä – jo toisen myyntiviikon suhdannemuutos on oma kiinnostuksen kohteensa.

Versioita historiasta

Ruotsin yleisradioyhtiön SVT:n tuottamasta, meillä Yle Femin kautta näkyvästä Hitlåtens historia -sarjasta on taas tarjolla uusia jaksoja. Viime kevään kuusi osaa keskittyivät ruotsalaisiin hitteihin, mutta nyt kierretään jälleen maailmaa, ja kaksi viimeksi lähetettyä ovat ehkä kiinnostavimmat minun näkemistäni. Aiheina Chicin Good Times (1979) ja R.E.M.in Losing My Religion (1991).

Good Timesissa kiehtoo tietenkin sen vaikutus useisiin muihin hitteihin (kuten hiphop-ilmiön käynnistänyt Sugarhill Gangin Rapper’s Delight). Mutta parasta oli nähdä haastateltavina vokalistit Alfa Anderson ja Luci Martin, jotka yleensä aina unohdetaan Chic-legendaa kerrattaessa. Ehkä ruotsalaisten on muita helpompi nähdä heidän samankaltaisuutensa Fridaan ja Agnethaan, jotka kulkevat tiiviisti mukana Abban legendassa, vaikka olivatkin “vain” laulajia.

Losing My Religion -jakso konkretisoi taas kerran, että pophistoria muuttuilee sen mukaan, keneltä siitä kysyy. R.E.M.in managerin Bertis Downsin tarina Out of Time -albumin ekasta singlevalinnasta poikkeaa täysin aiemmin kuulemistani. Muun muassa Wikipedian mukaanhan bändi taisteli pitkään levy-yhtiön kanssa saadakseen Losingin singleksi.

Downs puolestaan kertoo, että kaikki pitivät (kakkossingle) Shiny Happy Peoplea levyn varmana hittinä, ja sitä ennen vain haluttiin ulos huomion herättävä “set-up song”. Losing My Religion valikoitui hänen mukaansa lähinnä sillä kriteerillä, että biisi sopi paremmin Anton Corbijnin ottamien kansikuvien tunnelmaan kuin esimerkiksi Radio Song (josta tuli neljäs single). Eilen tv:stä tulleen jakson voi katsoa SVT Playstä.

Nimi kävi toteen

128. listaviikolla nimi osoittautui vihdoin enteeksi, ja nyt One Directionin ainoa mahdollinen suunta on alaspäin. Viides albumi Made in the A.M. on poikien eka ykkösalbumi Suomessa – edeltäjien parhaiksi sijoiksi jäivät 4, 2, 2 ja 3. Kyseessä on myös lähes puoleentoista vuoteen eka ulkomainen ykkönen, jota ei voi luokitella rockiksi, jopa raskaaksi rockiksi. Edellinen kärkiartisti tuota laatua oli Lana Del Rey.

Etukäteen luotiin kaksinkamppailuasetelmaa 1D:n ja Justin Bieberin välille, ja enteet näyttivät toki samanlaisilta; kumpikin osoitti tänä vuonna kykenevänsä aikaansaamaan oikeita hittejä – ei vain sellaisia, joka tekevät pikarykäisyn latauslistalle. Mutta ei Bieberillä ole yhtä vahvaa vääntöä albumimarkkinoilla, edellinen yritys Journalshan hyytyi sijalle 33. Kahdeksantena debytoinut Purpose saattaa kuitenkin osoittautua kestosuosikiksi, niin vahvan jalansijan mies on saanut radiossa ja striimeissä.

Kunnianhimoisen kolmoisalbumin julkaissut Swallow the Sun (#7) ylsi viidenteen peräkkäiseen Top 10 -merkintään. Kiinnostava palaaja on Jeff Lynne’s ELO (#22) eli Electric Light Orchestra, joka viimeksi nähtiin mukana kokoelmalla vuonna 1990 ja jonka edellisestä tilastoidusta studioalbumista on jo 29 vuotta. Saman ajan kaikuja on sijalla 35: Neil Youngin livetupla äänitettiin vuosien 1987–88 kiertueella.

Kova paketti Sofialle

Joulumarkkinoille on vielä tulossa useita ulkomaisia listatykkejä Adelesta alkaen, mutta yksi viimeisistä vielä tilastoitumattomista kotimaisista on J. Karjalaisen Sinulle, Sofia. Tilanne on Karjalaisen pitkällä uralla varsin harvinainen. Lähes kaikki hänen varsinaiset studioalbuminsa on julkaistu alkuvuonna. 1990-luvulla kuudesti peräkkäin oltiin niin tarkkoja, että levyn piti tulla ulos 1. huhtikuuta, artistin syntymäpäivänä.

1980-luvun kaksi huonosti menestynyttä livetallennetta julkaistiin marraskuussa, samoin odotettu ja röykkiöittäin ostettu kokoelma Suurimmat hitit (1992). Lännen-Jukka-projektin (2006–2010) kolmesta albumista kaksi julkaistiin yllättäen marraskuussa, mutta perus-Jukan juhlittu comeback Et ole yksin (2013) taas alkukeväällä. Se on yksi viidestä karjalaislevystä, jotka viettivät listaykkösenä vähintään viisi viikkoa.

Näyttävästi aloittanut Stindebinde-single katosi dramaattisesti latauslistalta jo yhden viikon jälkeen, ja radiosoitossakin se valui viidennellä viikollaan sijalle 16. Viime aikoina radiolistalla on tapahtunut niin levottomia, että moinen pudotus ei vielä ole kovin hälyttävä. Katsotaanpa vaikka tuoreimman Yö-singlen Minne tuulet vie liikesarjaa: 11–79–43–53–39–21.