Popedasta puhutaan nyt joka kulman takana, etenkin tamperelaisessa Radio 957:ssä, joka äänestytti yleisöllään sadan parhaan popedarallin listan eikä edes soita muita artisteja koko viikonloppuna. Koska asun nykyisin kuuluvuusalueella, kuuntelin countdownin loppuhuipentuman enkä yllättynyt, tuskinpa muutkaan.
Jopa Ps. tykitellään -podcastissa oli Popeda-spesiaali. Siinä mainittiin yhtyeen läpimurtovuodeksi 1984, mikä listahistoriallisesti pitää paikkansa: Harasoo-albumilta kun lohkesivat siihen asti suurimmat singlehitit Matkalla Alabamaan ja Sukset. Mutta tätä edelsi aika erikoinen tilanne.
1980-luvun alku oli suomirockin juhlaa – kulta- ja timanttilevyjä päätyi monelle seinälle. Vuonna 1983 iski kuitenkin outo hiljaisuus. Hassisen kone oli hajonnut, ja Sielun veljet lähinnä säikytti ihmisiä alkutaipaleellaan. Pelle Miljoonan ja Paul Oxley’s Unitin suosio romahti. Tuomari Nurmio ei julkaissut mitään, ja Eppu Normaalin hititön Aku ja köyhät pojat oli eppuasteikolla semifloppi.
Koko kesän keikkailleen Popedan albumi Kaasua ilmestyi elokuussa nousten kuutossijalle ja saavuttaen kultalevyrajan – tosin hyvin hitaasti. Edellisvuotinen Mustat enkelit ylsi vain 22:nneksi. Kaasua, komisario Peppone oli jukeboxsuosikki (ja yllämainitun äänestyksen neljäs), mutta muista raidoista mikään ei ole soinut Spotifyssa kuin noin 50.000 kertaa. Menestyksen voi ainakin osittain sanoa johtuneen siitä, että yhtye pääsi esille isompiensa varjosta.
Marraskuussa julkaistiin Yön esikoinen ja Juice Leskisen Boogieteorian alkeet, ja vuoden 1984 kilpailutilanne oli taas kovempi Dingoineen kaikkineen. Tuohon kohtaan olikin hyvä tarjota edellämainitut singlet ja vakiinnuttaa asemat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti