Lapsi on tietysti venyvä käsite, mutta tarkoitetaan sillä sitten 1990- tai 2000-luvulla syntyneitä, niin nuo molemmathan ovat sitä todellista cd-sukupolvea. Taaperosta asti heille on hankittu Smurffien, Fröbelin palikoiden, Ellan ja Aleksin, Ipanapan ja Paukkumaissin musiikkia – cd:nä. Ja sama jatkuu yhä muun muassa Hevisauruksen ja Puhuvan koneen ansiosta.Voisikin ajatella, että tälle sukupolvelle cd ei ole vieras, vaan liian tuttu. Rohkenisiko ajatella myös, että cd edustaa heille jotain, jota on saatu lahjaksi enemmän kuin on kaivattu – jotain aikuisten mielestä tarpeellista kuten villasukat ja kalanmaksaöljy? Tai jotain, jota tylsät aikuiset ostavat osa osan perään, vaikka lapsi jaksoi ensimmäisestäkin innostua vain puolitoista kertaa?
Mitä jos syytettäisiinkin levymyynnin laskusta vaihteeksi vaikka Smurffeja? Sinihipiöillä menee nyt paremmin kuin muutamaan vuoteen ekan varsinaisen joululevyn ansiosta. Smurffit + joulu = kiireisen lahjanostajan pelastus! Tunnetteko yhtään tenavaa, joka palavasti odottaa pukkia tuomaan hänelle Kymppilinja-väännöksen Täältä tulee jouluhauki?
Minulla on myös ollut sellainen tunne jo pitkään, että metallibuumin laannuttua musiikki ja ainakin levyjen ostaminen kiinnostavat entusiastien lisäksi lähinnä keski-ikäisiä ja etenkin -naisia, jotka ovat löytäneet mp3-soittimet työmatkojensa iloksi. Listat ovat pari vuotta näyttäneet sellaiselta. Kysely tuttujen teinien keskuudessa kielii samaa - ei niillä ole oikein fanitussuosikkeja, eikä luokillakaan kuulema intoilla musiikista niin kuin joskus aiemmin.
VastaaPoistaSen oikean lastenmusiikin menestyminen sopii tosiaan hyvin tähän pirtaan. Samat keski-ikäiset ostavat lahjaksi.