Pakko laulaa?

Kymmenen vuotta sitten singlelistallemme nousi biisi, joka ensin vähän maisteli hittituntumaa, päätti sitten jäädä pitempään ja sai vauhtia ulkomaisista suosionosoituksista. Siitä tuli ensimmäinen suuri suomalainen brittihitti ja myös ensimmäinen edustajamme USA:n Hot 100 -listalla. Se oli tietenkin Daruden Sandstorm, mutta tämän tekstin kannalta olennaisinta: se oli instrumentaaliesitys, laisin vailla ihmisääntä.

Minulle ei ainakaan tule mieleen 2000-luvulta yhtään noin laajalti menestynyttä instrumentaalia. Tanskalaisen Safri Duon Played-a-live (The Bongo Song) (2001) pääsi lähelle. Aivan kuin kaikki olisivat unohtaneet instrumentaalien olleen kuitenkin vuosikymmenten ajan olennainen osa populaarimusiikkia.

1960-luvulla oli sekä mustissa että valkoisissa musiikkipiireissä paljon asialle omistautuneita menestysbändejä (Booker T & the MG’s, The Shadows ym.), ja myös uusia musiikkityylejä edustavat laulu- ja soitinyhtyeet omaksuivat käytännön (esimerkiksi Fleetwood Macin Albatross tai The Commodoresin Machine Gun). Uuden aallon bänditkin menestyivät instrumentaaleilla – muistammehan toki Jonathan Richman & The Modern Loversin Egyptian Reggaen ja Madnessin The Return of the Los Palmas 7:n.

Kun musiikin ja elokuvan yhteismarkkinointiin alettiin kolmisenkymmentä vuotta sitten panostaa enemmän, seurauksena oli paljon lauluttomia leffahittejä: Chariots of Fire, Star Wars Theme, Axel F, Theme from Deer Hunter... Pääsivätpä tilastoihin myös tv-sarjatunnarit kuten Hill Street Blues, Miami Vice ja meillä tietysti Myrskyluodon Maija. Suomen albumilistoilla piinallisesti roikkuneet viihdeveikot Francis Goya (kitara) ja Richard Clayderman (piano) löivät hekin läpi singleillä Nostalgia ja Ballade pour Adeline.

1990-luku alkoi Dave Stewartin (kitara) ja Candy Dulferin (saksofoni) yhteishitillä Lily Was Here, mutta sen jälkeen perinnettä ovat jatkaneet lähinnä vain trancevaikutteiset dance-muusikot. Robert Milesin Children oli vuoden 1996 ostetuin sinkku Euroopassa. Sekä Miles, Darude että Safri Duo yrittivät ylläpitää menestystään pestaamalla vokalisteja, mutta eihän heistä ollut juurikaan apua.

Miksi instrumentaaleihin ei enää uskota? Hittiradio-opit eivät suoranaisesti niitä hyljeksi – esimerkiksi Children oli aikoinaan Kiss FM:n soitetuin biisi, ja NRJ pyöritti ahkerasti The Bongo Songia. Uusi sukupolvi ehkä uskoo mieluummin autotuneen, mutta eivät menneen ajan soittomestaritkaan vielä haudan partaalla horju. Candy Dulfer ja Robert Miles täyttivät molemmat tänä syksynä vasta neljäkymmentä.