Abban voittokulkua ja musiikin loppumatonta lumoa on hehkutettu niin kauan, että yhteisestä tajunnastamme on päässyt unohtumaan, kuinka alas ruotsalaisten kurssi pääsi välillä romahtamaan. En minäkään sitä muistaisi ilman opettavaista kokemusta, joka oivasti valaisee popkulttuurin suhdanneherkkyyttä.Isosiskoni voitti vuonna 1977 Suosikin kilpailusta Abba-lp:n The Album kvartetin aidoilla nimmareilla. En tajua miksi, koska meille ei tilattu Suosikkia eikä kukaan meistä erityisemmin pitänyt Abbasta. Posti toi levyn, jonka kanteen oli punaisella huopakynällä sutaistu jotain nimmareita muistuttavaa, mutta ei tullut mieleenkään elvistellä sillä pitkin kyliä. Joku meistä taisi vähän tykätä Take a Chance on Mestä, koska sitä soitettiin.
Sisko lähti töihin Lesothoon, ja kun syksyllä 1990 olin lähdössä vierailulle, hän pyysi tuomaan levyn mukanaan, koska yksi tyyppi täällä pitää Abbasta. Vaikka skenaario ”Olemme kuin ihmeen kaupalla löytäneet maailman viimeisen Abba-fanin ja pääsemme ongelmajätteestä eroon” kuulostaa liioittelulta, se paljolti vastaa tuolloista fiilistämme. Pakkasin äänitteen laukkuuni, mutta en tainnut edes tavata sen saajaa – kyseessä lienee ollut vain puolituttu, sikäläisissäkin oloissa irrallinen friikki. Good riddance.
Runsaat puolitoista vuotta myöhemmin Erasure julkaisi huikeasti menestyneen cover-ep:nsä Abba-esque, jonka imuun koostettiin pian Gold – Greatest Hits. Lähes 17 vuoden kuluttua se on albumilistamme sijalla 31.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti