Chart blog, ei list blog

Olen ennenkin tähdentänyt, kuinka tärkeää on pitää tekniseen tilastointiin ja omiin mieltymyksiin perustuvat musiikkilistat erillään, vaikka ne ammentavatkin samasta kulttuurista. Harmittaa, miksi englanninkieliset käyttävät termiä personal chart, vaikka heidän kielessään on yleisessä käytössä myös list-sana. Chart mittaa numeraalista menestystä, list on tiukemman jaottelun kautta syntynyt enemmän tai vähemmän subjektiivinen luettelo. Kunpa suomen kielessäkin kyettäisiin tekemään noiden välille selvempi ero.

Lueskelin pääsiäisenä Angus Cargillin kokoamaa, viime vuonna julkaistua brittiopusta Hang the DJ – An Alternative Book of Music Lists, joka kunnioittaa teemansa mahdollisuuksia. Ansiokas list-luettelohan syntyy kategorisesta oivalluksesta, joka yhdistettynä asiantuntemukseen tuo ”oikeuden” järjestellä julkisesti musiikkia oman harkintansa ja mielihalunsa mukaan. Best Songs of the Year ei ole kunnon list; Music to Get Killed By – Ten Sonic Psychodramas on.

List voi tietysti lähestyä chartia, jos se perustuu myyntilistatapahtumiin. Itsekin kokosin niitä kosolti Sisältää hitin -kirjaani, esimerkkinä 10 suomalaisen tv-komiikan poikimaa menestyslevyä. Hang the DJ:ssä Simon Reynolds luetteloi aika mielikuvituksettomasti brittilistan kakkoseksi jääneitä klassikkobiisejä otsikolla Deserving but Denied – No. 2s That Should Have Been No. 1.

Hyvällä tekstillä voi toki terästää laimeaa ideaa ja Reynolds ehkä tekeekin sen, mutta hän myös syyllistyy listaympyröissä anteeksiantamattomaan kardinaalimokaan. Cargill pyysi ihmisiltä kymmenen nimikkeen luetteloita, mutta Reynolds lepsuilee peräti 33 levyn verran ja vielä tilkitsee jorinaansa mainitsemalla muitakin. Oletpa pihalla, mies. Ei myyntilistojakaan lyhennellä ja pidennellä ”tuokin ansaitsisi olla mukana” -verukkeilla.