Lobbaamisella on tuskin ikinä saatu tässä maailmassa mitään hyvää aikaan, ja naurettavimmillaan sen tulokset näyttäytyvät vuosittain Grammy-gaalassa. Viime yönäkin kuolinkamppailuunsa valmistautuva äänitebisnes jakoi palkintoja 110 (sadassakymmenessä) kategoriassa. Mutta arvatkaapa, moniko noista enää pääsi ojennettavaksi suorassa tv-lähetyksessä? 25? 20?Kymmenen.
Voittajiin on sinänsä turha puuttua, mutta mainostanpa Billboardin nokkelaa tulospalvelua, jossa tärkeimpien sarjojen ehdokkaat ja ykköset on lueteltu listasijoituksineen. Vaikka kaupallinen menestys on olennainen äänestyskriteeri, se usein tuntuu vaikuttavan enemmän ehdokkaita kuin varsinaista voittajaa määriteltäessä. Pääosaan halutaan tuhkimotarina, jolle Grammy-sade ei ole piste, vaan mahdollisimman ratkaiseva juonenkäänne.
Esimerkkinä vaikkapa brittineito Adele, jolle sysättiin parhaan uuden artistin Grammy, vaikka hän oli nominaateista ainoa, jonka albumi ei ole (toistaiseksi) yltänyt USA:n listalla kärkikymmenikköön. Hänen Chasing Pavements -biisinsä voitti sarjan Best Female Pop Vocal Performance, vaikka sen Hot 100 -sijoitukseksi jäi numero 82 ja vastassa oli kolme listaykköstä. Jokohan Adelelle on kerrottu, millaiseksi urantappajaksi tulokas-Grammy on niin kovin usein osoittautunut?
Itse asiassa kaikki 2000-luvun Best New Artist -voittajat ovat pärjänneet alalla vähintään kohtuullisesti pystin saamisen jälkeenkin. Christina Aguilera, Alicia Keyes, Norah Jones, John Legend, jne. Muutama 1990-luvun paras uusi artisti sen sijaan on kadonnut aika täydellisesti, joko tahtoen (Lauryn Hill) tai tahtomattaan (Marc Cohn? Paula Cole?).
VastaaPoistaTuo vitsailu saikin alkunsa 1980-luvulla, jolloin kaikkien voittajien paitsi Saden ja Cyndi Lauperin seuraava albumi floppasi. Jatkumo huipentui Milli vanilli -skandaaliin vuonna 1990.
VastaaPoista