Katrittomuus yhtenäistää

Katri Helenan uusi kokoelma on viettänyt kaksi viikkoa albumilistan kakkosena, mikä hämmästyttäisi kovin, jollei KAJ olisi keväällä kiivennyt omallaan kärkeen. No, kumpikin julkaistiin aika poikkeuksellisiin olosuhteisiin. Katri-koosteita on ennenkin laitettu jakoon joka sormelle ja varpaalle, mutta mitään niistä ei ole nähty viitossijaa korkeammalla.

En ole juuri kahlannut stadionkonsertin aikaansaamassa juttutulvassa, mutta kuulin pari paneelikeskustelua. Ylen Aamun Jälkinäytöksessä Oskari Onninen sanoi hyvin, että muistelusessio on aloitettu liian aikaisin, että kriittisen asenteen pitäisi jatkua vähintään yhtä kauan kuin ura jatkuu. Pyöreässä pöydässä muun sanottavan puutteessa kaivettiin esiin jo viime vuosituhannella keksitty ongelma, yhtenäiskulttuurin katoaminen.

Mitä meillä enää on Katri Helenan jälkeen, kysyttiin. No, yhtenäiskulttuuri jatkaa hehkuaan vaikkapa artistin menestyneimmässä sävellyksessä, joka on Joulumaa (1978). Siinä, kuinka vuosi vuodelta tiukemmin sitoudumme palauttamaan ne samat vanhat veisut listoillemme. Muutaman kuukauden päästä on suorastaan vaikea kuvitella tuon yhteisen perinteen katoavan koskaan, mutta sitten on taas 11 kuukautta aikaa unohtaa sen juuri olleen tässä ja haikailla sen perään.

Mitä Katri Helenan uran paljon puhuttuun poikkeukselliseen ja jopa ”mahdottomaan” pituuteen tulee, niin esimerkiksi Marion Rung sai ensimmäisen hittinsä (Brigitte Bardot) jo 28 kuukautta aikaisemmin loppuvuonna 1961 ja on tänäkin vuonna tehnyt paljon keikkoja – niitä on merkitty ainakin marraskuulle asti.