Seitsemän on enemmän kuin kuusi

Kuvitellaan hetki, että Striimatuimmat-lista nauttii sitä julkisuutta ja arvostusta, joka sille kuuluisi. Okei, ei taida onnistua, mutta spekuloidaan kuitenkin vähän. JOS alaa kiinnostaisivat viikon uutuuksien debyyttisijat Striimatuimmat-listalla, niin miten tietoista porukka olisi siitä, kuinka suuren vajeen laadinta-ajankohta aiheuttaa?

Suuri enemmistö musiikista julkaistaan torstain vaihtuessa perjantaiksi, mutta lista kootaan ajanjaksolla torstai–keskiviikko, eli debyyttisija saavutetaan kuuden päivän striimauksilla. Yksi päivä sinne tai tänne, eihän se mitään ratkaise? Kyllä voi ratkaista paljonkin, kuten oheinen graafi pyrkii havainnollistamaan. Klikkaa isommaksi.

Laskin siihen neljän uusimman Spotify-viikkolistan sijalukukohtaiset striimikeskiarvot. Alempana piirtyy käyrä, joka syntyisi kuuden päivän striimeillä. Ero ei näytä suurelta, mutta kun sijalukukäyrä loivenee, niiden väliin mahtuu aina enemmän tapahtumia. 150 000 striimiä kuudessa päivässä tuottaisi sijan 20, mutta seitsemässä päivässä vain sijan 32. Puuttuva vuorokausi aiheuttaa jopa 12 pykälän vajeen.

Toisinpäin katsottuna: saavuttaakseen Striimatuimmat-listan sijan 30 uutuusbiisin pitäisi komeilla kuuden päivän ajan keskimäärin sijalla 18. 20. sija edellyttäisi kuutta päivää noin sijalla 13. Kymmenes sija edellyttäisi kuutta päivää noin sijalla kuusi. Selvä takamatka siis. Useimmille kotimaisille biiseille eka viikko on selvästi vahvin. Eikö ketään tosiaankaan kiinnosta tuosta takamatkasta eroon hankkiutuminen?

Nykymansikka ja retromustikka

Viime viikon radiolistalla herättivät huomiota biisivanhusten nousut: In the Air Tonight sijalle 37, The Final Countdown sijalle 53, Eye of the Tiger sijalle 55, I Want to Break Free sijalle 67… Liittyykö tämä jotenkin uusien Kasari- ja Ysäri -kanavien aloittamiseen?

Turvauduin jälleen biisit.infoon ja sain todeta: ei ainakaan kovin paljon. Palvelu näytti aivan eri kappaleita tulokkaiden soitetuimmiksi. Tarkastelin dataa: Kasarin 20 soitetuimman joukossa ei ollut yhtään suomalaista biisiä, mutta vähän vaihtelua englanninkieliseen putkeen toivat Voyage Voyage ja La Bamba. Ysärin listassa Movetron, Nylon Beat ja Bomfunk MC’s pitivät sijoja 12, 17 ja 19.

Eurodance on Ysärillä vahvassa roolissa – tietenkin. Tietenkinkö? Sillä aidolla ysärillä soitettiin alkuun kaikkea muuta paitsi sitä. Radio lämpeni vasta vuonna 1994 Ace of Baselle ja veivasi innokkaasti 1996–97 Coco Jamboota, Bailandoa ja Uh La La Lata. Movetronin Romeo ja Julia (1995) käänsi Radiomafian lopulta kotimaisen tanssipopin ”kannattajaksi”. Valloittaessaan USA:n eurodance valtasi nimenomaan radiot, esimerkiksi Snapin The Power (1990) ja Rhythm Is a Dancer (1992) olivat valtavia airplayhittejä. Päinvastoin kuin meillä.

Kanavat ovat Mediatakojien ja Bauerin yhteishankkeita, ja Bauerin rosteriinhan kuuluu kolmaskin retrokanava, yhdeksän vuotta toiminut Radio Nostalgia. Onko sen linjaa muutettu? Vähän siltä näyttää, minun silmääni 60- ja 70-lukujen osuus on kasvanut. Kotimaisia biisejä on yllättäen kolme kuuden soitetuimman joukossa, mutta vain neljä 20:stä.

Kaupallisen radiomme kokonaisvalikoima on jotenkin haarautunut. Uudehkoa musiikkia soittavista pari isoa on omistautunut pelkälle kotimaiselle tuotannolle, ja retroradiot painottuvat vahvasti ulkomaiseen.

Uskottavan hitin paradoksi

Hiljattain kerroin yksityiskohtia syksyllä ilmestyvästä lista-aiheisesta kirjastani. On myös syytä puhua aiheesta, jota suunnittelin siihen mukaan, mutta jonka jätin käytännön syistä pois.

Jotkut artistit toistavat haastatteluissa joitakin asioita tietoisina siitä, että heidän väitteitään on vaikea kumota. Muidenkin kuin Mikko Alatalon puheissa on toistunut narratiivi siitä, että kriitikko närkästyy, kun artistista tulee liian suosittu, ja alkaa vain siksi haukkua häntä. Hitti vie uskottavuuden.

En minäkään tiedä, kuinka väite kumotaan, mutta kun kootaan yhteen kaikkein suosituimmat hitit, tuon narratiivin mukaan kriitikoiden kuuluisi inhota koko pakettia yli kaiken. En jaksa uskoa, että noin todellisuudessa kävisi – että 1000 menestyneintä olisi 1000 inhottavinta.

Haaveilin siis saavani jokaisesta kirjan hitistä ulkopuolisen tekstin tai jopa useampia, joissa biisi vapaamuotoisesti arvioitaisiin ja pisteytettäisiin noppa-asteikolla 1–6. Asteikko myötäilisi kirjan rakennetta (kuusi vuosikymmentä) ja rikkoisi puuduttavaa viiden tähden hegemoniaa. Nopalla olisi kunnioitettu myös Suosikin tyylikkäimmän ajan (60-luvun loppu) singlepalsta-asteikkoa.

Se, mikä oli ihanan mahdollista jossain Nuorgamissa, ei ole yhtä helppoa yksittäisessä kirjahankkeessa. Suunnitelmaa typistäessäni totesin, että alkuperäisestä tavoitteesta jäädään kauas. Myös toteutukseltaan ennalta-arvaamaton elementti muutoin tarkkarajaisessa projektissa stressasi.

Mutta ehkä se toteutuu jotenkin muulla tavoin. Asetan sen vapaaseen pohdintaan ja läpivientiin. Siis kuinka havainnollistamme, että Mikko Alatalon väite on katteeton?

20 vuotta kaikesta

Kun Sandstormin 20-vuotissynttäristä tehtiin marraskuussa niin suuri numero, niin saman tien voisi muistella muitakin tuon ihmeellisen aikakauden merkkipäiviä. Menkäämme huomisesta päiväyksestä 20 vuotta taaksepäin. Silloin 24.1.2000 julkaistiin Saksan singlelista, joka sai uuden ykkösen ennenkokemattomasta maasta. Kymmenen viikon kiipeämisen jälkeen huipun saavutti suomalaislevytys, HIMin Join Me.

Edellisellä viikolla sama oli tapahtunut Ruotsissa, jossa tienraivaajana toimi Bomfunk MC’sin Freestyler, eka suomalainen listakärki missään ulkomaassa. Tuplajuhlat kestivät neljä viikkoa, minkä jälkeen Freestyler jatkoi 10-viikkoiseksi ykköseksi ja noukki saman sijoituksen yhdeksästä muustakin Euroopan maasta plus Australiasta ja Uudesta-Seelannista.

HIM valloitti helmikuussa myös Saksan albumilistan ja toisti temppunsa vuonna 2003, mutta Ruotsissa nähtiin suomalainen albumi listaykkösenä vasta kesällä 2006. Asialla ei ollut HIM eikä Bomfunk MC’s, joiden korkeimmiksi sijoiksi jäivät seitsemäs ja kuudes, vaan tuoreen euroviisuvoittajan Lordin The Arockalypse. Se on yhä myös viimeinen suomalaisykkönen. Saksan uusimman (ja esittäjänsä ainoan) kärkisijan toi Sunrise Avenuen Heartbreak Century vuonna 2017.

Ikuinen rakas

Joo JVG:n Ikuinen vappu oli poikkeushitti kerättyään menneenä vuonna huimat listapisteet, mutta poikkeukselle oli myös suotuisat olosuhteet. Jättipottiin näyttää olevan helpompi yltää nyt kuin pari vuotta sitten. Radiolistan hidastuminen ja harvainvallan kasvu on todettu moneen kertaan, mutta sama ilmiö on havaittavissa striimeissäkin.

Kun vuonna 2018 Striimatuimmat-listan ykkösenä kävi 21 hittiä, niin vuonna 2019 niitä kertyi vain 14. Ikuisen vapun 11 ykkösviikon lisäksi Tones and In Dance Monkey ja Behmin Hei rakas viettivät ykkösenä yhdeksän viikkoa. Vappu ja Rakas palasivat kärkeen kaksi kertaa, ja Rakas saattaa palata kolmannenkin kerran. Nimittäin jos Eminemin ja Juice Wrldin Godzilla syrjäyttää sen seuraavalla listalla, veikkaan tuon valtakauden jäävän lyhyeksi.

Behm on nyt myös radiolistan ykkösenä ja Radio Suomi alkoi soittaa Hei rakasta vasta tällä viikolla, joten biisin pistepotti kasvaa vielä paljon ja pitkään. Kasvaako vapputasolle? Ehkä ei, mutta Katri Helenan 50-vuotiaan Ei kauniimpaa -veisun asema isoimpana vuosilistan kakkoshittinä lienee ainakin uhattuna. Eikä se Dance Monkeyn saldokaan pieneksi jää.

Lähes 70 vuotta sitä kesti

Billboard karsi alkuviikolla listatarjontaansa aika karusti: paitsi että joitakin tilastoja lakattiin julkaisemasta, niiden arkistotkin katosivat. Kyytiä saivat muutamat Amerikan erikoistilastot ja kansalliset Digital Song Sales -listat. Koska karsinta tehtiin pienimmästä päästä, joukossa oli arvatenkin Suomi.

Niinpä meillä ei enää ole sinkkujen/biisien myyntiä mittaavaa tilastoa, ensimmäisen kerran sitten vuoden 1951. Ensimmäinen aikakirjoihin jäänyt myyntilista ilmestyi Rytmi-lehdessä 4/51. Ykkössijan siinä jakoi neljä singleä, ja näillä näkymin viimeiseksi ykköseksi jäi The Weekndin Blinding Lights.

Musiikkituottajien sivuilla lakkautetut viralliset listat (latauslista, midprice, dvd) ovat yhä olemassa, mutta niiden löytymistä on hankaloitettu. Ensin ne katosivat pääsivulta ulkoasu-uudistuksessa ja sitten ylänurkan kalenterikin lakkasi näyttämästä niitä. Nyt niihin tietääkseni pääsee käsiksi vain hakemalla halutulla listalla olleen artistin, klikkaamalla hänen ansioluetteloaan ja selaamalla sitten nuolilla eteen tai taakse.

Sinänsä huojentavaa päästä lopettamaan Billboardin tilaus, sehän mediaenemmistön tavoin syyllistyi viime keväänä vakaviin eettisiin ja journalistisiin virheisiin menettäen 99 prosenttia uskottavuudestaan. Aiheeseen liittyen jotain edistystäkin: vuoden alussa Radio Nova alkoi yhdeksän kuukauden tauon jälkeen soittaa Michael Jacksonia.

Infoähkyn jälkeen

Fyysisissä singlelevyissä on ikävöitävä yhtä ominaisuutta. Niistä tuli selväksi, mikä esimerkiksi on esittäjän ja äänitteen virallinen nimi. Se luki kannessa, takakannessa, niskassa ja itse levyssä. Eli jos vaikkapa kappaleessa vieraileva vokalisti oli saanut esittäjäkrediitin, se kävi ilmi.

Avicii tunnettiin siitä, että isotkin hänen sinkuillaan laulaneet tähdet jäivät vaille esittäjästatusta – heidät vain mainittiin pienellä jossain päin kansivihkoa. Ekan hänen kuolemansa jälkeisen singlen SOS:n ”digikannessakin” luki vain Avicii, mutta promo-cd:hen lisättiin (feat. Aloe Blacc). Merkitsenkö arkistoihini Blaccin vai enkö merkitse?

Pyhimyksen Mikko-cd:n etu- ja takakannessa ei ole mitään tekstejä logo-Mikon lisäksi. Spotify ilmoittaa kaikkien kappaleiden esittäjäksi pelkästään hänet. Niissä kuitenkin kuullaan monia tuttuja lauluääniä: Paradise Oskar, Evelina, Jukka Poika, Heikki Kuula...

Tunnetusti albumin koko biisikatras nousi striimilistalle ja täten myös hittitietokantaani. Olisi kiva merkitä ne myös vierailijoiden ansioluetteloon. Etenkin Oskarin Muistuta mua, josta tuli Jättiläistäkin suurempi radiohitti. Olenko liian höveli, vai onko sillä mitään väliä? Kuinka paljon informaatio voi vielä tästä vähentyä?