Neljä vuotta sittenhän Yle tuhosi ikuisiksi ajoiksi kaiken uskottavuutensa ”dokumenttien” esittäjänä Leaving Neverland -fiaskon myötä, mutta Who Killed The KLF? sopii hyvin tuon säkkipimeyden jälkeiseen aikaan. Se toimii riippumatta siitä, suuriko osa on totta, tarua tai rekonstruointia ja paljonko katsojalla on muistikuvia, joihin kytkeä näkemänsä. Se ei kärsi kuvapulasta kuten tuore Sinéad O’Connor -dokkari, jossa ei näytetä ketään haastateltavia.
On kuitenkin tartuttava siihen varsin tyypilliseen väittämään, että KLF olisi vuonna 1992 ollut maailmassa singlemyynnin ykkönen – joka toisaalla pyöristyi muotoon ”maailman suosituin bändi”. Sen vahvin vuosi oli 1991, jolloin 3 A.M. Eternal eteni USA:ssakin viitoseksi. ”Suosituimmaksi bändiksi” sen albumimenekki jäi kovin vaatimattomaksi. Ainoa lista-albumi The White Room jaksoi meillä sijalle 13 ja USA:ssa 39:nneksi.
Antoisimpia kohtia minulle olivat The Timelords -projekti opaskirjoineen ja maininta NME-lehden ”uudistumisesta” läpimurron aikoihin, jota kuvattiin yhdeksällä erilaisella Morrissey-kannella. Ja tietenkin rahanuotio, jota valtaosa aikalaisista ei kyennyt ymmärtämään ollenkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti