Ensimmäinen listaihminen oli Popedan Costello Hautamäki ja toinen Rockradion Jukka Haarma, jotka aika hyvin kuvaavat osallistujakirjoa. Pidin palstasta – parista kroonisesta ongelmasta huolimatta: monesti monesta levystä ei ollut mitään sanottavaa, ja Best 3 -tyyppisistä kokoelmista kaikilla oli samaa sanottavaa.
Kommunikointi ja tuotanto oli tuolloin nykyistä hitaampaa, lieneekö edes faksia vielä käytetty. Koska lista ja kommentit olivat samassa lehdessä, voi arvata, että lista ei ilmestyessään ollut enää ihan uunituore. Palsta lopetettiin neljän vuoden jälkeen, ja elinkaaren rajallisuuden näki siitä, että suuri osa lopunaikojen listaihmisistä oli levyfirmojen tiedottajia.
Samaa asiaa ihmettelin muinoin Rumban Nisse-juorupalstan henkilögalleriassa: miksi levy-yhtiöväkeä pidetään kiinnostavina ihmisinä? Koska he pääsevät tekemisiin tähtien kanssa, vai koska he ovat toimittajien tuttuja? No, tuolloin joistakin heistä vielä aisti aidon musiikinystävän: he uskalsivat kehua kilpailevan lafkankin levyjä, ja joku hurjapää saattoi suhtautua välinpitämättömästi oman tallin tuotteeseen.
Kun Talouselämässä vuonna 2015 haastateltiin MTV3:lle siirtyvää Universalin toimitusjohtajaa Jarkko Nordlundia ja kysyttiin lempimusiikkia, hän luetteli pelkkiä Universalin artisteja, oikeaoppisesti uusia huippuja (Taylor Swift) ja vakaita legacy-hahmoja (Michael Monroe). Tuossa laskelmoinnissa en aistinut musiikinystävyyttä.
Aihe saa kaksi jatkopostausta. Toisessa luettelen palstan kiinnostavimpia kehuja, toisessa moitteita. Arkistossani on aukkoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti