Euroviisuperinteessä vaikuttaa muuttumaton muuttuja, kolmen minuutin maksimikesto. Se palvelee eri tyylejä eri tavoin. Muhkeasti kailotettu kasvava möhköballadi pärjäisi paremmin, jollei sitä olisi niin vaikea rakentaa tuohon mittaan. Listahirmuballadeista esimerkiksi Whitney Houstonin I Will Always Love You ja Celine Dionin My Heart Will Go On lähentelevät viittä minuuttia, Bryan Adamsin (Everything I Do) I Do It for You menee yli kuuden.
Kun kuuntelee viisujen hiturivoittajia, niin Conchita Wurstin Rise Like a Phoenix ja Duncan Laurencen Arcade ovat salakavalasti sangen ripeätempoisia. Salvador Sobralin Amar pelos dois taas ei pyrikään möhköilemään, vaan on herkkä laulelma. UMK-ehdokkaista Lxandran Something to Lose on viisukriteereillä tyypillinen ”keskenjäävä” balladi.
Kestorajoitus on vaikuttanut toki sitenkin, että valmiita lauluja lyhennetään – Hard Rock Hallelujah oli alkujaan yli neliminuuttinen. Tuskin olen ainoa, jonka mielestä pätkiminen teki vain hyvää, mutta yllätys: Spotifyssa albumiraidalla on viisinkertaiset kuuntelut voittoversioon nähden. Tosin senkin 50 miljoonan saldo kalpenee Youtube-kulutukselle: suosituin kisaesitys on 49 miljoonassa, musiikkivideo 93 miljoonassa, ja niissä on lyhennetty versio.
Kun biisin tempoa tiivistää, sen rakenteessa ehtii tapahtua enemmän, ja tämä on oivallettu nokkelasti Käärijän biisissä Cha cha cha. Tyylinmuutos jälkimmäisellä puoliskolla on viisukappaleelle harvinainen ratkaisu, mutta se ennättää toteutua ihan luontevasti. Videon salamaeditoidun sarjakuvahahmon siirtyminen lavalle on vielä arvoitus, toivon että innovaatio jatkuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti