Psst! Soitimme äsken hitin!

The Voice -radio tiedotti tänään aloittaneensa netissä soittolistapalvelun, josta näkee kanavalla soineet kappaleet jopa viikoksi taaksepäin. Minä katsoin vain tämän päivän tiedot, ja niistä vain yhden asian: kuinka vanhoja biisejä mukaan mahtuu? Selvästi vanhin oli REMin Losing My Religion (1991) – seuraavat olivat 1990-luvun jälkipuoliskolta.

Tiedotteesta: Soittolistat ovat perinteisesti radion suurimpia liikesalaisuuksia, mutta tämän päivän avoimuusajattelua mukaillen, ei piilotteluun ole enää tarvetta. Mielenkiintoinen virke, koska radioiden käsitykset liikesalaisuuksista ja avoimuusajattelusta tuppaavatkin silloin tällöin ihmetyttämään.

Televisiossahan kilpailevat kanavat ja mediakonsernit ovat yleensä aivan luonteva osa ohjelmien aihepiiriä. Esimerkiksi Nelosen Maria Veitola voi kutsua näyttelijän puffaamaan TV1:llä pian nähtävää Kotikatsomo-elokuvaa, vaikka Neloseltakin tulee samaan aikaan ohjelmaa. Radiossa harvoin kyetään tunnustamaan edes muiden mahdollisten kanavien olemassaolo. Propseja Novalle, joka joutuu/pystyy tämän tekemään soittaessaan Music Control -listaa torstai-iltaisin.

Liikesalaisuuksien ylisuojelu on toki tutuinta omalta alaltani, aikakauslehdistä. Kerran sain raitiovaunussa puhelun päätoimittajalta, joka pyysi minua töihin uuteen lehteen. Muistelen tässä keskustelua.
– Millainen lehti se on?
– Mä en voi sanoa, mutta se on kyllä ihan sun osaamisaluettasi.
– Mikä sen nimi on?
– Sitäkään mä en voi vielä sanoa.
– No koska sä voit sanoa?
– En ihan vielä.

Oli keskiviikkoiltapäivä. Perjantaina ilmestyi Markkinointi & Mainonta, jossa lehtitulokas esiteltiin suuressa artikkelissa. Miksi päätoimittaja halusi minut töihin, jos arveli minun kykenevän tuhoamaan hänen salahankkeensa alle kahdessa päivässä? Miksi hänen piti soittaa tuo kryptinen nöyryytyspuhelu, kun perjantaina olisi voitu keskustella ihan sivistyneesti? Miksi hän piti M&M:n toimitusta luotettavampana kuin minua? Lienevät nuokin vastaukset liikesalaisuuksia.