Kuuma satanen juhlii

Tälle päivälle merkitty Billboardin numero on omistettu lehden ja koko USA:n virallisen poplistan, single/latausmyyntiä ja radiosoittoa yhdistävän Hot 100:n 50-vuotissynttäreille. Itse lehti on täälläpäin harvinainen näky, mutta billboard.comissakin on juhlalle oma laajahko osastonsa. Jenkkilässä on toki laadittu listoja jo ennen vuotta 1958, ja useissa hakuteoksissa aloituskohdaksi on otettu ”rock-aikakauden alku”, vuodesta 1955 eteenpäin.

Tämänkertaisissa synttärilaskennoissa on uusi, tervetullut strategia: suurimpia hittejä määriteltäessä biisien pistemäärät on suhteutettu oman aikansa tilastokulttuuriin. Esimerkiksi 1970-luvulla keskimääräinen listallaoloaika oli paljon lyhyempi kuin viimeisen 15 vuoden aikana – tähän ovat vaikuttaneet sekä laskentatapojen että bisneksen muutokset. Kertoimet tuntuvat välillä liiankin rohkeilta: esimerkiksi Andy Gibbin I Just Want to Be Your Everything (1977, neljä viikkoa ykkösenä, 23 viikkoa Top 40:ssä) on sijoitettu 16 viikkoa ykkösenä loikoilleen One Sweet Dayn (Mariah Carey & Boyz II Men, 1995) edelle.

Valitettavasti huomioon on otettava myös virheynnäyksen mahdollisuus, sillä sivustossa on selviä erehdyksiä, joista lukijat ovat kärkkäästi huomautelleet. Esimerkiksi samannimisten ykköshittien luettelosta puuttuu Honey, jolla sekä Bobby Goldsboro että Mariah Carey ylsivät kärkeen. Ainoa kolmen erillisen listaykkösen nimeksi kelvannut on muuten My Love (Petula Clark, Paul McCartney & Wings ja Justin Timberlake). Ja ainoa kahtena eri julkaisuna (1960 ja 1962) kärjen saavuttanut levytys on Chubby Checkerin The Twist, joka myös johtaa nyt ilmestynyttä 50-vuotislistaa.

Vaikka virheitä on paljastettu, suurin osa vilkkaasta lukijapalautteesta on uskomatonta mölinää, jonka päästelijät eivät edes yritä ymmärtää, mistä listassa on kysymys. Tai sitten yleisö on tässäkin suhteessa totutettu ylikorrekteihin katsauksiin, joissa kaikkien näkemysten kuuluu olla tasapuolisesti edustettuina – faktojen kustannuksella. Esimerkiksi vaikka The Rolling Stonesilla ei ole yhtään sadan parhaan joukkoon oikeuttavaa megahittiä, niin bändin pitäisi ”kulttuurillisen merkittävyytensä” takia jotenkin olla listalla mukana. Blääh.

Listahistoriaa tutkiessa pitäisi ymmärtää se perusasia, että hitillä on aina kaksi elämää – menestys omana aikanaan (joka näkyy tuolloisissa listoissa) ja myöhempi, ihmisten muistiin jäävä projektio. Yleensä jälkimmäistä menestystä pidetään jotenkin arvokkaampana. Pitkän uran tekevät artistit ja yhtyeet pystyvät paremmin suojelemaan ja ylläpitämään tuota projektiota, mutta tämä ei tarkoita, että lyhyen tähteyden hitit olisivat automaattisesti mitenkään vähempiarvoisia.

Billboard.com on sinänsä viihdyttävästi laittanut lähes jokaisen Top 100 -hitin yhteyteen You Tube -videolinkin, eli aina vain isommat instanssit asettuvat tukemaan ja hyödyntämään tuota tekijänoikeuksia uhmaavaa sivustoa. Toisaalta Billboard on tottunut nauttimaan poikkeuksellisista copyright-eduista. Sen kustantamissa kirjoissa on käytetty runsaasti levy-yhtiöiden promokuvia, joihin muiden kustantajien on ollut lähes mahdotonta saada oikeuksia. Esimerkiksi minun toissavuotisessa kirjassani ei ollut yhtään ulkomaista levy-yhtiökuvaa.