Kun käytän linkkejä apunani, voin kuvitella pääseväni edes vähän eteenpäin. Tähän ensimmäiset.
Charles Thomson: One of the Most Shameful Episodes In Journalistic History (Huffington Post, 2010)
Michael Jacksonin oikeudenkäynnin kuulustelupöytäkirjat vuodelta 2005
Charles Thomson on monesti palkittu brittiläinen tutkiva journalisti ja käsittelee jutussaan median toimintaa vuonna 2005. Pöytäkirjalinkki johtaa – kääk – Jackson-myönteiselle sivustolle, mutta tuolla ne ovat mielestäni selkeimmin luettavissa. Sieltä voi tarkistaa kaiken, jos jaksaa tonkia.
Maailmanhistoriasta ei löydy yhtään ihmistä, jonka mahdollinen syyllisyys tai syyttömyys lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön olisi tutkittu ja pengottu niin perusteellisesti kuin Michael Jacksonin. 70 poliisia yllätysmylläsi syksyllä 2003 koko Neverlandin lattiasta kattoon, ja operaatioon käytettiin enemmän resursseja kuin esimerkiksi kenenkään sarjamurhaajan kiinnisaamiseen Kalifornian historiassa. Jacksonin puolustusasianajajan Tom Mesereaun mukaan pelkkiä sormenjälkieksperttejä pestattiin yhdeksän.
Mitä tekemistä tällä on Leaving Neverlandin kanssa? Tärkeintä yhteyttä käsittelen myöhemmin, mutta tässä suorat vertailut.
– Vuonna 2005 esitettiin niin ikään koko perheen voimin vakavia ja järkyttäviä syytöksiä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Edellämainitun laajan poliisitutkinnan lisäksi oli tuomari, syyttäjän ja puolustuksen asianajajat, huolellisesti valittu valamiehistö ja kaikkien tuntema ja hyväksymä oikeuslaitoksen toimintaprotokolla. Myös todisteita pyrittiin esittämään. Lopputulos yksimielinen not guilty.
– Leaving Neverlandissä on myös syytöksiä, mutta ei mitään muuta edellämainituista. Ei todisteita, ei tutkintaa, ei tuomaria. Ennen kaikkea: ei puolustusta, joka vuonna 2005 torppasi syyttäjän todistajien väitteet niin tehokkaasti, että valamiehistön 12 jäsenestä kymmenen mielestä tapaus oli selvä jo ennen kuin puolustuksen omat todistajat edes pääsivät ääneen.
(Kysykää tästä tarkemmin Thomsonilta, hänellä näyttää olevan työn alla jotain valamiehistön myöhempiin vaiheisiin liittyvää.)
– Sen sijaan Leaving Neverlandin käytössä ovat kaikki elokuvanteon tehokeinot. Tarinankerronta ja tunnepuolen naruista nykiminen ovat täysin nykyoppien mukaisia. Uhreina on kaksi kokenutta näyttelijää.
– Erityisjättipotin Leaving Neverlandille tuo tietenkin se, että koska Michael Jackson on kuollut, USA:n lakien mukaan hänellä ei ole lain suojaa kunnianloukkaukselta eli hänestä saa vapaasti sanoa aivan mitä lystää.
Kuka vuorossa seuraavana?
Leaving Neverlandin vastaanotto on saanut monet toteamaan, että nythän kenestä tahansa voidaan elokuvan keinoin tehdä kuolemansa jälkeen pedofiili, kun edes todisteita ei tarvita.
Oikeastaan ei edes tarvitse olla kuollut, jos ymmärsin oikein MTV:n uutistoimittajan Leo Jaakkosen nettikommentin. Hänestä on yhdentekevää, puhuvatko Wade Robson ja James Safechuck totta, koska tärkeintä on, että Leaving Neverlandin tv-esitys on saanut pedofilian uhrit kertomaan kokemuksistaan.
En osaa tulkita tätä kuin yhdellä tavoin. Jos joku pedofilian uhri uskaltaa sen seurauksena avata suunsa, on Jaakkosen mielestä täysin OK esittää myös elokuva, jossa Leo Jaakkonen kuvataan pedofiilina. Sellainenhan syntyisi helposti, tarvitaan vain tarina ja nolla todistetta.
No, ei Leaving Neverland täysin viidakon lakien mukaan etene. Siinä vältetään puhumasta esimerkiksi päivämääristä ja tietenkin elossa olevista ulkopuolisista. Kuten Brandi Jacksonista, joka seurusteli tiiviisti koko teini-ikänsä Robsonin kanssa, ja tämä seurustelu tapahtui osittain samaan aikaan väitetyn hyväksikäytön kanssa. Aiemmin julkisuutta vältellyttä ja setänsä omaisuudesta osatonta Jackie Jacksonin tytärtä on mukava seurata youtubessa: suvusta sittenkin löytyy yksi hyvä haastateltava! Hänen puheensa ovat suoria, eivät monen päivän kuvauksista leikeltyjä kuten LN-herrojen. Tähän linkki.
Why is U.S. Media Silent on the Implosion of Leaving Neverland, While the U.K. Press is Pouncing?
Radiotoimittaja John Ziegler on yhtenä aniharvoista kiinnittänyt USA:ssa huomiota Leaving Neverlandin etu- ja jälkikäteisiin epäjohdonmukaisuuksiin. Jälkimmäisiä ilmenee koko ajan lisää (jutussa monta esimerkkiä), ja ohjaaja Dan Reed on niitä selitellessään joutunut jopa syyttämään Safechuckia väärästä valasta.
USA:ssa ”musta” media on tarttunut etenkin hupaisaan puuttuvan juna-aseman arvoitukseen, mutta valkoinen päämedia ei. Britanniassa tabloid-lehdistö ilkkuu virheille, mutta ”laatumedia” leikkii tietämätöntä. Miksi näin päin? Koska tabloidien ei tarvitse välittää maineestaan, ne voivat kääntää kelkkansa kevyesti. Kun ”laatumedia” on ehtinyt satsata arvovaltansa yhteen totuuteen, uudelleenarviointi on vaikeampaa.
Tässä on jotain tuttua.
Oskari Onninen ja Niko Vartiainen ovat mainioita toimittajia, ja kuuntelen mielelläni heidän ps.tykitellään-podcastiaan. Blonde on Blonde -jaksossa kuitenkin hämmästytti se, että valistuneena pitämäni kaksikko paljasti olevansa totaalisen pihalla Michael Jacksonin oikeudellisesta menneisyydestä. He eivät edes tienneet vuoden 2005 rikosoikeudenkäynnin olemassaolosta. Miten tämä on mahdollista?
Eipä siinä kai mitään ihmettelemistä ole, kun huomioi miesten minua puolta vähäisemmän iän. He ovat sen median kasvatteja, jota Thomson kuvailee jutun ylimmässä linkissä. Myös vuosien 2003–2005 Suomessa media investoi vahvasti Jacksonin syyllisyyteen. Hän oli ”entinen poptähti”. Vapauttavaa tuomiota seurasi iso pettymys, kakistelu, päätöksen vähättely ja mitätöinti. Koko tapaus näköjään ”katosi” historiasta.
Oletteko koskaan lukeneet juttua, jossa kunnioitettaisiin oikeuden päätöstä edes sen verran, että edes varovasti pohdittaisiin Michael Jacksonin oikeusprosessissa kokemia hirveyksiä ja miten ne vaikuttivat hänen lyhyeksi jääneeseen loppuelämäänsä? En minäkään.
Kaikki lakaistiin maton alle ilman analyysejä ja itsereflektiota. Media systemaattisesti kieltäytyi oppimasta yhtään mitään omista töppäyksistään. Nyt kun uusi kohu iskee, ei edes tajuta kurkata sinne maton alle, vaan samat virheet toistetaan. Oikeussalissa huuhaaksi näytetyt väitteet kelpaavat taas kierrätykseen. Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen uutispäällikkö Jutta Sarhimaa maalasi kolumnissaan itsensä nurkkaan niin railakkaasti, että sieltä on aika hankala kömpiä eturintamaan, jos tuuli kääntyy. Veikkaan että tuulen kääntyminen on helpompi jättää uutisoimatta.
Hesarilla oli juuri nokkela tekoälyn luomien ihmiskuvien mainoskampanja ”Katso mihin uskot”. Harvoin on mainoslauseen ja kampanjan kohteen välillä noin mehevä paradoksi.
Ennalta-arvattavuuden arvaamattomuus.
Usein vedotaan siihen, että noin monessa syytöksessä on yhteensä oltava jotain perää. Tähänkin on olemassa päinvastainen näkökulma: kun yksi saa tehtyä kilpeen kolhun, muiden on helppo iskeä samaa kautta. Vuoden 1993 skandaali tarjosi loistavaa havaintomateriaalia uusille yrittäjille: kuinka virkavalta reagoi, kuinka lähipiiri reagoi ja aivan erityisesti kuinka media reagoi.
Vähitellen opittiin, että jos haastaa Jacksonin oikeuteen mistä syystä tahansa, kannattaa mukana vuotaa mehevä juoru otsikkomässäilyyn. Esimerkiksi entinen bisnesmanageri Myung-Ho Lee laverteli hänen raha-asioistaan jätettyään haasteen vuonna 2003. Myös synkronointi on tärkeää: 70 poliisin invaasio toteutettiin Jacksonin kokoelmalevyn julkaisupäivänä. Median reaktio ei koskaan yllättänyt, eikä yllättänyt liioin Leaving Neverlandin kohdalla. Helppoa operointia jollekulle.
Mitä ennustettavammin media toimii, sitä vaivattomampi sitä on vedättää ja manipuloida, on aihepiiri mikä tahansa. Jos journalismia pitää vahvistaa, juuri tällaiset heikkoudet pitäisi ensimmäiseksi kitkeä. (Samoin mennä saisi se Leaving Neverland -arvioissa hehkuva eetos, että mitä järkyttävämpi jokin väite on, sitä varmemmin se on totta. Missä journalismikoulussa tuollaista opetetaan?)
Kohun mekanismia pitäisi tutkia ja arvioida paljon kriittisemmin, ja sitä pitäisi tehokeinona oppia annostelemaan terävämmin. Vaikka aihe olisi jotain niinkin mitätöntä kuin totuus Michael Jacksonista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti