tiistai 29. maaliskuuta 2016

Tutut hitit, eksoottiset albumit

Viime aikojen listapuheenaihe on ollut amerikkalaisten kyvyttömyys nousta oman Hot 100 -listansa ykköseksi. Nytkin tilastoa hallitsevat barbadoslainen Rihanna ja kanadalainen Drake (Work), ja kakkoseksi eteni tanskalainen Lukas Graham (7 Years) syrjäyttäen kanadalaisen Justin Bieberin (Love Yourself). Suomalaista pitkän linjan seuraajaa Hot 100 hämmästyttää siksi, että niin suuri osa sen hiteistä on kovin tuttuja myös meidän listoiltamme.

Kautta vuosikymmentenhän on saanut tottua siihen, että monet pitkäaikaisetkaan jenkkilistamenestyjät eivät ole väräyttäneet täkäläisiä viisareita ollenkaan. Sama on vaihtelevasti pätenyt myös brittilistalla – poikkeuksellisen selvästi muutama vuosi sitten, kun sikäläisten tv-kykykisojen löydot dominoivat hittimarkkinoita. Nyt myös britit kuuntelevat samoja (englanninkielisiä) biisejä kuin suomalaiset. Britannian ja USA:n listoja ei ainakaan mediassa seurata läheskään niin aktiivisesti kuin menneellä vuosituhannella – mistä siis ilmiö johtuu?

Kun Spotifyn avaa, siitä löytää helposti soittolistan koko maailman eniten striimatuista kappaleista. Kun sitä kuuntelee, ne samat kappaleet saavat lisää striimejä ja entisestään vahvistavat asemiaan. Euroopan hitit päätyvät tuoreeltaan amerikkalaisten korviin ja toisinpäin.

Toki niitä meille uppo-outoja nimiäkin yhä näkyy – albumitilastossa. Brittien kakkoseksi noussut James, niin hieno bändi kuin vuosikymmeniä on ollutkin, ei ole koskaan herättänyt reaktioita Suomessa. Kuka Joey + Rory, kuka Chris Stapleton, entä James Bay, entä The 1975? Kaikki USA:n tai Britannian albumisuosikkeja, viimeksimainittu noussut kahdesti brittikärkeen. Miksi albumilistat tuntuvat elävän eri aikakautta kuin hittilistat? Kuinka suuri osa vastausta ovat Spotifyn käyttöliittymä ja kulutuskulttuuri?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti