Yleinen mielikuva (ainakin minulla) 1970-luvun lopun fiftari/diinari-ilmiöstä on, että se kasvatti Suosikki-lehden, Elviksen kuoleman, Onnen päivät -sarjan, Grease-elokuvan ja Teddy & The Tigersin avulla myös äärivivahteen, jossa hakattiin punkkareita ja kaivettiin brittiläisestä naftaliinista jotain Crazy Cavanejä esittelemään ”aitoa” teddy-meininkiä suomalaisille.
Huomasin kyllä, että Mudin laulajalla oli ärsyttävä Elvis-fiksaatio ja tytönnäköisellä kitaristilla ei ollut. Alvin Stardust (s. 1942) oli varmaan ehtinyt kokea sen ensimmäisenkin teddy-nuoruuden, ja Suzi Quatro näytteli Onnen päivissä. Menneeseen aikaan haikaili moni hitti kuten Elton Johnin Crocodile Rock ja The Rubettesin Juke Box Jive (”just like they did in 1955”). Meillä tietysti Hurriganes kierrätti vanhaa rokkia minkä kerkisi ja Juice muisteli Marilyniä.
Lyhyempihiuksisen retrotyylin valtavirtatasolla taisi lanseerata Slik alkuvuoden 1976 brittiykkösellä Forever and Ever. Now 70sin Top 25 -listalle Slik ei kelvannut eikä liioin Matchbox, vaikka saikin ekan hittinsä jo vuonna 1979. Tuota vuotta sai edustaa meillä tuntemattomaksi jäänyt Racey, jonka fiftarivaikutteet olivat jokseenkin lieviä.
Ihmetellä vain pitää, että kun 1970-luku löi läpi niin paljon uusia tyylejä (hevi, proge, glam rock, disco, reggae, punk…), niin miksi niin moni käpertyi menneisyyteen? Sitäkin mietin, miksi Showaddywaddy ei iskenyt suomalaisiin muiden lailla, vaikka esiintyi ainakin Tulivuorirockissa 1976. Sillä oli briteissä yhdeksän Top 5 -singleä ja ykkösalbumi. Meillä parasta oli Under the Moon of Love -sinkun 16. sija alkuvuonna 1977.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti