Hämeen Sanomissa julkaistiin viime sunnuntaina Mikko Lundellin peräti nelisivuinen juttu Vain elämää -ohjelmasta. Kulmana oli tällä kertaa ”kaikki sanovat ettei ohjelmaan löydy enää uusia tyyppejä, mutta katsokaa kuinka monta ehdokasta me keksimme”. Koko toimituksen kesken löydettiin peräti 90 nimeä. Voitte arvata, että varteenotettavuus heittelehti aika paljon.
Esiin pääsi muun muassa F, jolla on pelkkiä fiittaushittejä, ja Are, jolla ei ole edes niitä. Toimitus mainitsi myös joka ehdokkaalta viisi kappale-ehdokasta, aika fiilispohjalta. Esimerkiksi Kauko Röyhkän ja Heikki Salon laajojen tuotantojen kärkiviisikkoon ylsivät Jäi jäljet ja Ohita intro. Joel Hallikaiselta poimittiin Soittajan taivas, jolla on Spotifyssa vain 1183 kuuntelua.
Nelosen musiikkijohtaja Mikko Koivusipilä kertoi esittäjävalinnoista ihan kiinnostaviakin anekdootteja – ensi vuotta varten on neuvoteltu kuulemma noin 30 artistin kanssa. Mutta naisosallistujien aiempaa vähemmistöosuutta käsiteltiin puhumalla kaikesta muusta (kuten meikkausresursseista) kuin siitä ilmeisimmästä: 1900-luvulla naisten rooli musamarkkinoilla oli paljon pienempi kuin nykyisin.
Sen näki jo tuosta 90 nimen listasta, johon heitä mahtui vain 30, vaikka esimerkiksi sekä Kätkän että Karjalaisen siskokset laskettiin erikseen ja kynnyksen ylitti jopa viimeksi vuonna 1994 albumin levyttänyt Tarja Ylitalo. Jostain syystä Mona Carita kuitenkin unohtui. Jutun kuvavalintojen perusteella ohjelmaan tunnuttiin eniten kaivattavan Ismo Alankoa ja Jonna Tervomaata.
Jii Karjalaista Koivusipilä kinuaa varmaan mukaan joka kerta, jollei Jiikkä ole todennut "älä soita tänne enää koskaan". Tero Vaara vaikka maksausi, että pääsisi, muttei huolita.
VastaaPoista