Lehti kertoo kahdesti, että kanavan viikoittaisesta lähetysajasta 60 % on soittolistamusiikkia – ja samoin kahdesti, että sitä on ”lähes puolet”. Kumpi tahansa päteekin, niin uusien biisien soittomäärät ynnättyään lukija huomaa niiden osuuden varsin pieneksi. Juttu käsitteleekin lähinnä sitä, miten Radio Suomi tukee musiikin tuotantobisnestä eikä sitä, mitä kuuntelija kuulee avatessaan taajuuden.
Koska Yle X on ghettoutettu tuoreen musiikin tiettyyn segmenttiin, Radio Suomelle jää palloteltavaksi lähes koko alati laajeneva populaarimusiikin historia – ei mikään mitätön tehtävä. 1950-luku on vähitellen kadonnut lähetysvirrasta, eikä 1960-lukuakaan enää edusta kuin jokunen kanonisoitu klassikko tyyliin Kolmatta linjaa takaisin. Soittolistamusan retro-osasto on niin hittikeskeistä, että välillä korva reagoi: oliko tämä muka niin suosittu, että ansaitsee päästä ääneen?
Tuosta voi päätellä, että kuuntelen usein Radio Suomea. Viime vuosien etätyö- ja kirjantekotohinassa se on kai valikoitunut taustaääneksi pienimmän pahan strategialla. Minullakin voisi olla kysyttävää Johan Lindroosilta, eikä Journalistin juttu niihin kysymyksiin vastannut.
Arvioni mukaan vanhojen hittien valikoima on supistunut. Yllämainittuun pophistorian kolossaalisuuteen viitaten retrosuosikkeja on niin paljon, että joidenkin niistä toistaminen tuntuu oudolta. Ei tuttua hittiä tarvitse tehdä tutuksi. Ehkä toistoon liittyy jokin taloudellinen realiteetti? Erityisesti kummastelen, miksi tänä vuonna on soinut 40 kertaa Pistepisteen Hetken maailma on tässä (2013), joka kuulostaa Suomen ensimmäiseltä tekoälyn kynäilemältä kappaleelta.
Erästä muuttujaa muuten tuskin on huomioitu, kun lasketaan kotimaisen musiikin prosenttiosuutta. Aamun ja iltapäivän aluelähetyksissä välillä biisejä katkaistaan railakkaasti jopa ennen niiden puoltaväliä, ja tämä koskee useimmiten ulkomaisia esityksiä. No, eihän niitä prosentteja desimaalin tarkkuudella kerrotakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti