Vähän palelee ja on aika kylmäkin

Katsoin Areenasta Iskelmä-Suomi-sarjan (2013), josko siitä vielä löytyisi täydentäviä näkökulmia kirjaani deadlinen kynnyksellä. No ei paljonkaan, mutta muutoinhan siinä riitti seurattavaa. Paras kohtaus oli 8. jakson alku, jossa Markku Aro kuvailee laveasti keikka-auton hajoamista ja sen seurauksia kovassa pakkasessa matkalla Muonioon.

Se valaisi mukavasti muusikon arkea ja Aron persoonaa, mutta samalla sarja käväisi tuossa ehkä lähimpänä sitä vaaravyöhykettä, joka vaivaa useita musiikkidokumentteja, ja niitähän näinä aikoina on todella useita. Eli sitä, kun veteraanimuusikko kameran edessä muistelee sattumuksia, joita hän todennäköisesti on moneen kertaan muistellut kavereiden kesken aivan erilaisissa tilanteissa.

Kaveripiirissä juttuja on tapana sopivasti elävöittää etenkin toiston myötä, ja usein näyttää siltä, että dokumentin haastateltava on sellaisessa jutuniskentämoodissa, joka ei ihan täytä journalistisia tavoitteita (jos sellaisia on). Eikä hänen toki tarvitsekaan noudattaa moisia tavoitteita, jos oletetaan että lopputuloksen sisällöllinen vastuu on ohjaajalla ja tuottajalla.

Aron tarinan totuudenmukaisuudella ei ole juuri väliä, mutta joskus ihmetyttää, kuinka dokumentteihin voidaan päästää kertomuksia, jotka uhmaavat tiedossa olevia faktoja ja/tai logiikan lakeja. Sen ymmärtäisi, jos ohjaaja tarjoaisi tapaukseen myös toisen näkökulman ja jättäisi ristiriidan katsojan puntaroitavaksi, mutta tuo on harvinainen toimintatapa.

Käyttämäni esimerkit eivät ole dramaattisimmasta päästä, mutta mulla on niistä tallenne johon viitata. Teemalla esitetty I’m Not in Love – 10cc:n tarina (2015) kertoo myös jäsenten menneisyydestä ennen 10cc:tä. Parhaiten kunnostautui Graham Gouldman, joka sävelsi 1960-luvulla useita hittejä muun muassa The Yardbirdsille, Herman’s Hermitsille ja The Holliesille.

The Holliesin tuolloinen kitaristi Graham Nash muistelee Gouldmanin kirjoittamaa Bus Stop -hittiä (1966, UK#5, US#5, S#18) ja tapaamistaan tämän kanssa: ”Gouldman oli 15-vuotias ja näytti 12-vuotiaalta.” On tietysti mahdollista, että he tapasivat paljon aikaisemmin, mutta katsoja saa sen käsityksen, että Bus Stop on 12-vuotiaalta näyttävän kakaran kirjoittama biisi. Kun single ilmestyi, Gouldman oli 20-vuotias. Hän teki bändille sinkun Look Through Any Window jo edellisenä vuonna, mutta sitä ei mainita.

Nuorena 10cc:tä kuunnellut sukulainen ainakin uskoi Gouldmanin olleen 15 Bus Stopin aikoihin. Musiikkidokumentit herättävät möhispiireissä paljon keskustelua, jonka lähtökohta usein on se, että kaikki sanottu on totta. Joskus kuulee esimerkiksi podcastissa, kun toinen puhuja kuvailee toiselle jotain sinnepäin muistamaansa dokkaria, ja dokkarin nähnyt ja sen asiapitoisuutta syystä epäillyt kuuntelija voi todeta rikkinäinen puhelin -kertoimen kasvaneen jo melkoiseksi.

Tarinan luonnollisen elävöittämisen lisäksi muusikoilla on tapana itsepromootion nimissä suurennella omia saavutuksiaan, kuten listasijoja. Taas vain yksi näyte monista: Queenista kertova Elämämme päivät (2011) hehkuttaa Another One Bites the Dust -singlen menestystä USA:ssa. Tuottaja Reinhold Mack raportoi: ”Se nousi yhdeksän eri listan ykköseksi, jopa country-listan.”

Ehkä Mackin lievän virnistyksen oli tarkoitus signaloida, että tietysti minä liioittelen. Harmi vain, että niissä todellisissakin ansioissa olisi ollut huomioarvonsa. Single nousi R&B (silloinen ”soul”) -listan kakkoseksi ja käytännössä avasi valkoisten brittiartistien ovet tuohon tilastoon koko 1980-luvuksi.

Mulla ei ole mitään kiveen hakattuja vaatimuksia musadokumenttien journalistisesta tasosta, mutta tuntuu että tekijöiden ja katsojien standardit eivät aina kohtaa. Ja koko dokumentin käsite tietysti syöksyi hämärän rajamaille viime vuonna, kun meilläkin ihan pokkana esitettiin ”dokumenttina” Leaving Neverland, joka ei olisi täyttänyt dokumentin kriteerejä edes siinä yltiöpäisen hypoteettisessa tilanteessa, että siinä olisi puhuttu totta.