Kuten olen aiemminkin todennut ainakin musiikkidokumentteja koskeneessa postauksessani, artistien journalistinen vastuu on vähäinen. Jos he puhuvat perättömiä dokumentaristin haastattelussa, sen pitäisi olla dokumentaristin ongelma. Valehtelu voi olla hienostikin popkulttuuria rikastava elementti, jos sen hallitsee, eli jos ei vahingoita muita. Apulannan alkuaikojen lehtihaastattelut olivat tästä kelpo esimerkki.
Jekuttaminen on sallittu vastareaktio myös typeriin ja latteisiin kysymyksiin kuten ”mistä yhtyeen nimi tulee”. Muistan yli 30 vuoden takaa, kun Pop Will Eat Itself kertoi Rockradion Lontoon-kirjeenvaihtajalle nimen juontuneen jonkun jäsenen isästä, joka puri kynsiään – ”pop will eat himself”. Toimittaja nieli jutun ja kertoi sen valtakunnanverkossa. Hyvä!
Kun huomautan täällä artistien tai levy-yhtiöiden perättömistä listahehkutuksista, pääpointti ei ole ”tuo valehteli”, vaan ”oikaisen julkisuudessa levinneen väärän tiedon”. Kun artisteilla vielä oli kotisivuja biografioineen, niistähän löytyi vaikka mitä väittämiä, mutta Anssi Kelalla oli hyvin avoin ja rehellinen ote – siksi Suomipop-tarina tuntuikin niin oudolta. Eikä Kelan pitkä Facebook-vastine Iltalehden juttuun ihan kaikkea outoutta poistanut.
Vain elämää -ohjelmaa ei ehkä voi rinnastaa musadokumenttiin, mutta sen maine ”hyvän mielen ohjelmana” tekee kakkuepisodista sitäkin viheliäisemmän. Jos artisti huomaa, että hänen puheitaan on käytetty kylmästi hyväksi, joka suunnasta päälle kaatuva formaattipositiivisuus luo tilanteeseen absurdin ristiriidan. Mitä konserni sanoo, jos rupean nyt ”hankalaksi”?
Räsäsenkin olisi kannattanut keskittyä pääkysymykseen: kuka tilasi kakun?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti