Vaarallinen huomio

Muuton alla on jätekatoksen ovi laulanut, ja kyytiä sai myös pari mapillista vanhoja Record Mirrorin ja Music Weekin brittilista-analyysipalstoja. Kohtahan ne on varmaan jo kaikki skannattu worldradiohistory.comiin, jos ikävä tulee.

Onneksi tein vielä viimeisen pikaselauksen ja bongasin oheisen kaavion (klikkaa suuremmaksi), jonka informaatiota tuskin löytyy muualta sellaisenaan. 18. marraskuuta 1991 julkaistiin U2:n albumi Achtung Baby, jota britit ostivat jo ensimmäisenä päivänä lähes 80.000 yksikköä. Oli maanantai, tuolloin yleisin levyjulkaisupäivä, ja sunnuntaina paljastettaisiin uudet listat BBC:llä.

Vasta torstaina 21.11. ilmestyi Michael Jacksonin Dangerous, jonka ensimmäisen päivän myynti jäi U2:ta huonommaksi. Vauhti kuitenkin kiihtyi viikonloppuna, ja kolmen päivän kumulaatiolla saavutettiin 200 tuhannen menekki, joka riitti Achtung Babyn päihittämiseen. Sunnuntaina Freddie Mercury kuoli, ja Queenin Greatest Hits II torppasi kummankin haaveet myöhemmistä paalupaikoista.

Suomessa kaksinkamppailu päättyi samoin – sillä erotuksella, että tuolloinen virallinen Radio Ykkösen lista laadittiin vain joka toinen viikko ja Dangerousin piti kukistaa kolmessa päivässä muiden levyjen kahden viikon myynti. Achtung Baby rikkoi kummassakin maassa edeltäjiensä ja seuraajiensa pitkän ykkössijaputken.

Taivaallinen sija 35

Jos lyhyeksi jäävä euroviisuhyöky sivuutetaan, striimilistalla on jo pitkään ollut pula ulkomaisista hiteistä. Niinpä suuri osa radiolistan kärkipäähän etenevistä tuontibiiseistä tuntuu vähän oudoilta. Koko alkuvuoden eli 21 viikkoa radiosoiton Top 10:ssä roikkunut Tove Lon 2 Die 4 ylsi Spotify-viikkolistalla vain sijalle 94 – viime elokuussa.

Nyt radion ulkomaisista korkeimmillaan kolmantena on tutun nimen, Ed Sheeranin Eyes Closed. Myös hänen asemansa on kuitenkin jo kyseenalaistettavissa, kun katsoo muita mittareita. 1–3 vuoden mukanaoloon per albumi tottuneen artistin tuore pitkäsoitto – (yhdysmerkki) on kerännyt kolmessa viikossa vaatimattomat sijat 5, 17 ja 43.

Vielä enemmän hämmästyttää mies, joka syrjäytti Sheeranin brittialbumilistan kärjestä eli Lewis Capaldi. Hänen esikoislevynsä roikkui Suomen listalla niin kauan (78 viikkoa), että yleensä sellaisen seuraaja debytoi korkealla, on laatu mitä tahansa. Edeltävä sinkku Forget Me lisäksi johti hiljattain radiolistaa neljän viikon ajan. Mitä teki albumi Broken by Desire to Be Heavenly Sent? Hyytyi sijalle 35.

Biteistä pikseleiksi

Olen täällä joskus muistellut, mikä nopeimmin välitti poptietoa maailmalta ennen internetiä: analogisten satelliittikanavien teksti-tv:t. Sain muun muassa tiedon Kurt Cobainin kuolemasta saksalaisen 3sat-kanavan etusivulta. Brittien singlelista löytyi BBC:n Ceefaxista ja niin edelleen.

Ylen virallisen listavastuun (1994–2009) aikana albumilistaa alettiin julkaista teksti-tv:ssä, ja käytäntö jatkuu yhä sivulla 804. Olisi ollut oiva ajankohta tarkistaa homman mielekkyys pari kuukautta sitten, jolloin nykyisin paljon ymmärrettävämpi ja asioita kuvaavampi singlelista laajeni Top 50:ksi. Ehkä tällaista tarkistusta ei tapahdu koskaan, kun ei edes nyt.

Voinee ajatella, että singlelistan päivitys on työläämpää runsaiden feat-merkintöjen takia? Tarjoan vasta-argumentiksi sen, että hittien nimet ovat lyhenemään päin. Tämän vuoden 50 menestyneimmän biisin keskimääräinen nimimitta on 10,56 merkkiä, kun muutaman aiemman vuoden luku on yli 11, joskus yli 12. Pitkähköjäkin ristimisiä kelpaa yhä mukaan kuten No Business on the Dance Floor.

Top 50 on jaettu kolmeksi alasivuksi, ja saman tilan antoisin käyttötapa saattaisi olla tämmöinen: yhdellä sivulla sinkkujen (striimien) Top 10, yhdellä radiosoiton Top 10 ja yhdellä – menneisyyden kunniaksi – albumien Top 10.

Tuplaskandin lähettiläät

Kevään musavisakausi loppui jo, mutta kysymysten keksimismoodi on jäänyt näköjään päälle. Kun näin, että albumilistan Top 10:ssä on kaksi viisuedustajamme levyä, tuli mieleen tehtävä: nimeä viisi ennen Käärijää Suomen albumilistalle noussutta esittäjää, joiden nimessä on kaksi ä:tä peräkkäin.

Noita esittäjiä on peräti kolmetoista, mutta viiden tietäminen tuntuisi visaolosuhteisiin kohtuulliselta, ainakin Wizard of Loosen taitotasolla. Ei yllättäne ketään, että kaikki nimet ovat suomalaisia. Vain kolme niistä ylsi Albumilistahistorian Top 1000 -kirjaan, näille sijoille:
73. + 582. (Agents &) Jorma Kääriäinen
82. Jari Sillanpää
242. Suurlähettiläät

Seuraavat kymmenen jäivät kirjan ulkopuolelle, vaikka kahdella ensinmainitulla on kolme lista-albumia: Juustopäät ja Pääesiintyjät. Kahdesti mukaan ovat rekisteröityneet Kollaa kestää, Jamppa Kääriäinen, Pää kii, Vitun kova ääni ja Maria Ylipää. Yhden visiitin tekivät J. Huimapää ja Tanssiorkesteri, Veli-Matti Järvenpää ja Pääkköset. Oliko vaikea?

Tietoa ilman tietoa

Luulin, ettei media voisi keksiä ärsyttävämpää tietolähdettä menestystä julistaviin otsikoihinsa kuin Britannian rocklista. Muistatteko, silloin kun vielä seurattiin suomalaisten vientirokkareiden edesottamuksia? No kyllä voi. Viimeaikainen kaaos kertoo, että vaikka Spotifyn viraalilista saattaa olla ihan hyvä renki, niin ainakin se on huono isäntä.

Käärijä-uutisoinnissa ja sen somereaktioissa ovat menneet signaalit ja konkreettiset tulokset iloisesti sekaisin. Mikäs siinä, jos toinen tuottaa toista, mutta esimerkiksi USA:ssa tähän on vielä pitkä matka. Ainoa Euroopan ulkopuolinen maa, jonka striimien Top 200:ssa Cha cha cha on nähty, ja sielläkin vain 116:ntena, on viisuosallistuja Australia. Se että käytännössä pelkillä Euroopan striimeillä pääsee käväisemään Global-tilaston seitsemäntenä, kertoo tuon listan sisäisestä hajonnasta.

Mitä se viraalilista mittaa? Spotifyn ylimalkaisen selityksen mukaan kasvua soittomäärissä, sosiaalisen median jakoja ja ensitutustumisia. Mitataanko kasvu prosentuaalisesti vai kumulatiivisesti? Yhteen aikaanhan tykättiin hehkuttaa, kuinka monta prosenttia edesmenneen muusikon levymyynti kasvoi kuolinuutisen jälkeen. Mitä unohtuneempi muusikko, sitä pienempi lähtölukema ja sitä muhkeammat prosentit, vaikka kumulatiivinen parannus olisi vaatimaton.

Viraalilistaa on julkaistu niin kauan, että sen ennustuskyvystä ja muusta relevanttiudesta voitaisiin koota kunnon tilastotietoa. Mille sijalle viraaliykkönen keskimäärin on yltänyt striimeissä, jos millekään? Minä en ota selvää, ei kiinnosta (paitsi jos provosoidun vielä lisää), mutta joku sellainen voisi, joka pitää viraalilistaa uutisoinnin arvoisena.

Mielenkiintoista muuten, että Cha cha cha on poistettu Youtuben ”Finland suosituimmat kappaleet” -listalta 21. huhtikuuta alkaen. Suoraan ykkössijalta. Nyt kärjessä on saksalaisen Lord of the Lostin versio.

Hälinän varjossa

Euroviisujen vyörystä huolimatta joku jossain kuuntelee yhä muutakin musiikkia. Shrtyn ja Joalinin Pariisin kevät haali julkaisuviikollaan huimat 894.464 Spotify-striimiä. Tuo ei kuitenkaan riittänyt singlelistan ykkössijaan, ja duetosta uhkaa tulla historian suurimmalla viikkopotilla ilman paalupaikkaa jäänyt hitti.

Yritys on kuitenkin kova, vaikka ykkösen varjo sen kuin synkistyy, heijastettiinhan se jättikoossa jopa viisulavan taustalle. Tämän viikon kuutena ensimmäisenä päivänä Pariisin kevättä on jo kuunneltu yhteensä yli miljoona kertaa. Ehkä Cha cha chan lumo haihtuu ennakoitua nopeammin ja ovi ykkössijalle alkaa uudelleen raottua. Päivälistan kärjessä biisi näet käväisi kerran.

Radiolistan Top 100:ssa Shrtyä ei ole koskaan näkynyt edes vierailijana, mutta minun korvani kuulee tässä kiistattoman suositussa kappaleessa myös radiopotentiaalia. Toistaiseksi ainakin biisit.infon mukaan se on soinut ainoastaan Yle X:ssä.

26 tehosekuntia

Uutta tilastotietoa euroviisuista, voiko sellaista ollakaan? No, itse ainakin olen ensi kertaa tällä asialla. Ehkä tuskallisimmat elementit finaali-illassa sisältyvät aina siihen, kun maat ilmoittavat pisteensä. Osuutta on lyhennetty – muinoinhan kaikki 10 pisteensaajaa sanottiin ääneen – mutta tämä tuntuu saaneen jotkut egomaanikot vain teroittamaan kyynärpäänsä, jotta voisivat ottaa slotistaan kaiken irti.

Ovatko puheosuudet erimittaisia, vai tuntuvatko ne vain siltä? Ei kun ottamaan aikaa youtube-tallenteesta. Keskimäärin puhe kestää 26 sekuntia. Tällä kertaa Islannin viestintuoja sanoi vain yhden sanan (Australia!), mutta naamioiden poistoon meni noin 20 sekuntia, laskin sen mukaan esitykseen.

Pisimpään oli äänessä isäntämaan Catherine Tate, 52 sekuntia. Tunnen Taten tyylin, mutta häntä tuntemattomalle puhe oli luultavasti ihan yhtä rasittavaa hörönlöröä kuin miten brittijuontajat aina suhtautuvat muiden maiden koomikkoihin. Kakkoseksi ylsi 43 sekunnilla maansa 50-vuotista mukanaoloa hehkutellut israelilainen. Saksan miekkonen omi lähetysaikaa 39 sekuntia.

Suomen Bess oli myös keskimääräistä ahneempi, 30 sekuntia. Alankomaat, Moldova, Portugali, Kroatia, Serbia, Sveitsi, Tanska ja Tsekki saivat puristettua asiansa alle 20 sekuntiin, hyvä. Mutta kuka oli kiteyttämisen mestari, jollei Islantia lasketa? Kukapa muu kuin Ruotsi, 11 sekuntia.

Vertailun kelvollisuudesta

Käärijän ja Lordin euroviisusuorituksilla on enemmän yhteistä kuin äkisti ajattelisi. Kun Hard Rock Hallelujah voitti vuonna 2006, tulos perustui pelkkiin katsojaääniin – sillä poikkeuksella, että muutama pieni tekniikkavajeinen maa turvautui arvosteluraatiin. Niistä Lordi sai niin vähän pisteitä, että raatien laajemman olemassaolon vaikutus sen sijoitukseen kävi ilmeiseksi. Ei olisi tullut edes kakkossijaa.

Vertailussa tajuaa, kuinka paljon musiikkibisnes on muuttunut 17 vuodessa. Lordin aikoihin albumi oli kaikki kaikessa, ei edes kannattanut viisuilla ellei valmis pitkäsoitto odottanut kulisseissa. The Arockalypse julkaistiin hyvissä ajoin ennen viisufinaalia, mutta nousi kärkeen vasta voiton jälkeen 12. listaviikollaan ja pysyi siellä 11 viikkoa.

Voiton jälkeen fyysinen Hard Rock Hallelujah -single katosi kaupoista ja listoilta, jotta kysyntä varmasti kohdistuisi albumiin. Lataamaan sitä pystyi, mutta koska latauslistaa ei ollut vielä olemassa, poisveto heikensi olennaisesti hittilistapisteitä. Vaikka ne olivat toki vuoden suurimmat, parantamisen varaa jäi. Top 1000 -kirjan laskennassani Hard Rock Hallelujah sijoittui vasta 24:nneksi.

Cha cha chan tueksi julkaistiin viime tipassa vain kuuden biisin mixtape-ep, joka ei sisällä edes remixejä. Etenkin biisin kansainvälinen listamenestys on tätä kirjoitettaessa vielä arvoitus, ja yksi arvoitus jää ikuiseksi: olisiko voitto lisännyt tätä menestystä vai peräti vähentänyt? Voittajan puolelle asettuminen on aina se helpoin ja halvin ratkaisu, mutta sympatiallakin saattaa yhä olla jokin rooli popbisneksessä.

Minikesäsarja

Umpilatteaa nimeään kiinnostavammassa Nelosen Suomi soi -ohjelmassa elvytetään vuosikymmenten takaista käännöshittiperinnettä, eli artistit vuorollaan esittävät uuden suomenkielisen sanoituksen useimmiten hyvinkin tuttuun tuontisävelmään. Äänitallennemarkkinoille näillä aikaansaannoksilla ei kuitenkaan pyritä.

Käännöshitit siis pysyvät yhä menneisyyden ilmiönä niin selkeästi, että ajattelin tehdä katsauksen niiden Spotify-menestyksestä. Mitään idioottivarmaa keinoa saada kaikki kuunnelluimmat haarukoitua yhteen ei ole, mutta löysin eri menetelmillä 57 sellaista ”kultalevyä” (kaksi miljoonaa striimiä), jotka alkujaan julkaistiin muulla kielellä ja myöhemmin suomeksi.

Kesäsarjoja ei ole blogissa viime vuosina näkynyt, mutta nyt tein kuusiosaisen minisarjan, joissa kussakin listataan kymmenen käännöshittiä, yhteensä siis Top 60. Ajastan ne ilmestymään 5.–16. kesäkuuta, sillä muutan tuolloin läänistä toiseen ja arvelen puuhaavani muita asioita.

Aikoinaan listoilla jyllänneiden finnhittien rintamaa rikkovat odotetusti muutamat joululaulut ja Vain elämää -esitykset. Mukana on jokunen suomalainenkin sävellys, mutta pari tapausta jouduin hylkäämään. En siksi että ne ovat vain osittain suomeksi, vaan siksi että alkuperäinen levyttäjä on niillä mukana. Eli Lisa Nilssonin ja Aki Sirkesalon Mysteriet (4,5m) sekä Ed Sheeranin ja Ellinooran 2step (5,5m).

Miksi kuvituksena Mona Carita? Yllätyin kuinka lähelle listaa Anna, kulta, anna ylsi, ja ennakoikoon se niitä yllätyksiä, jotka pääsivät sarjaan mukaan.

Harvinaisuutta luvassa

Menneellä listaviikolla striimilistan kärki vaihteli sen jälkeen, kun Antti Tuiskun ja Käärijän Auto jää debytoi perjantain ykkösenä. Sen jälkeen aiemmat ykköset Meit ei oo ja Cha cha cha vuorottelivat huipulla, kunnes viisuedustajamme kalkuloitiin viikkosinglelistan voittajaksi. Auto jää vajosi lopulta kuudenneksi.

Perinteinen viisuviikkonoste tarkoittanee sitä, että Cha cha cha etenee viitossijalta seuraavan radiolistan kärkeen. Spotifyn perjantailistalla kolme uutuutta kiilasi sen ohi, ylimmäs Costin ja Lauri Haavin Partyboy. Lauantaina Käärijä otti taas paikkansa, joten on syytä varautua kappaleen ensimmäiseen single+radio-tuplaykkössijaan.

Vaikka monet hitit yltävät sekä single- että radiotilaston paalupaikalle, yhtäaikaisuus on harvinaista, koska radiossa liikehditään paljon verkkaisemmin. Esimerkiksi vaikka Bessin Ram pam pam jumittui 10 viikoksi single- ja 19 viikoksi radiolistan kärkeen, eka putki ehti päättyä kolme viikkoa ennen toisen alkamista. Peräkkäisinä viikkoina, mutta eivät samaan aikaan ykkösinä ovat komeilleet Haloo Helsingin Piilotan mun kyyneleet ja David Guettan I’m Good (Blue).

Tuorein tuplajuhlatapaus on kahden ja puolen vuoden takaa, viikolta 51/2020. Sekin vaikutti vähän sattumanvaraiselta, sillä Behmin Frida palasi tuolloin viikoksi singlekärkeen kymmenen viikon tauon jälkeen.

Sato- ja katovuodet

Olen ennenkin tehnyt graafeja euroviisujen ja Syksyn sävelen historiasta, mutta en tällaista. Nyt kaikkien samasta kisasta Suomen listoille nousseiden ulkomaisten euroviisujen pisteet on laitettu peräkkäin, ja pötköistä paljastuvat satoisimmat vuodet. Merkitsin graafiin nimeltä menestyneimmän voittajan ja muutaman suosituimman ei-voittajan. Klikkaa suuremmaksi.

Värit on selitetty graafissa, mutta niiden toistuminen aiheuttaa pientä epäselvyyttä. Vuoden 1978 kakkospalkkia on vaalennettu, koska ykkös- ja seiskasija ovat kumpikin sinisiä. Lataus- ja striimilista-aikana mukaan on tullut hyvin lyhyitä pikavisiittipalkkeja. Kaikki Top 10:n ulkopuoliset sijat ovat samassa punaisessa. Niistä isoimmaksi kasvoi Armenian ja Rosa Linnin viimevuotinen Snap, joka komeili radiolistan ykkösenä.

Voiton vertailussa vie vuosi 1975, jonka koko kärkikolmikko Ding-a-Dong / Let Me Be the One / Era haali ahkerasti listapisteitä. Koronatauko ja Måneskin nostivat kisan uuteen kukoistukseen, lähes kulta-ajan 1972–1983 tasolle. Näkyyhän siinä välissä Loreenin Euphorian jättisaldo, mutta se jäi vuotensa ainoaksi listamerkinnäksi.

Keltainen pohja tarkoittaa vuotta, jolloin Suomi ei ollut mukana, ja osallistumattomuus näkyy tuloksissa. Vain yksi noiden kuuden kisan kappaleista tilastoitui meillä: vuoden 1997 voittaja, Katrina & The Wavesin Love Shine a Light.

Omatekoista historiaa (taas)

Yle perusti päivälleen 60 vuotta sitten kevyen musiikin määrää merkittävästi lisänneen Sävelradio-ohjelman, minkä kunniaksi tänään julkaistiin Mä tahdon rokata! -juttu. Se edustaa tyyppiä, jota olen ennenkin ihmetellyt: sisältö annostellaan lyhyehköinä kuvateksteinä, jotka eivät kykene välttymään ylimalkaisuuksilta.

Yleensä omatekoisissa mediahistoriikeissa puhutaan vanhoista asioista rohkeammin kuin uusista, mutta tässä kuljetaan vastasuuntaan. Jutussa on linkit Pekka Gronowin kahteen vanhaan ohjelmaan (1976, 1988), joissa avoimesti muistellaan ”mullistavan” Sävelradion ottaneen mallinsa kaupallisista merirosvoradioista ja mullistuksen tapahtuneen lähinnä Ylen organisaatiossa.

Uudessa jutussa väitetään, että Sävelradio toi popmusiikin Suomeen ja raivasi tien nuorisokulttuurille päivittäisradioon. Väite vähättelee paitsi Etelä-Suomessa innokkaasti kuunneltua Radio Nordia (1961–1962) ja pop-elokuvia myös Tesvisiossa ennen Sävelradiota näkyneitä ohjelmia Aikamme huiput, Nuorten tanssihetki ja Levyraati. Yle osti kaupallisen Tesvision 1964 ja muutti sen TV2:ksi.

Sanotaan myös, että rockin ja iskelmän tuominen päivittäisradioon ”kannatti”, koska kuuntelijamäärät kasvoivat. Varmaan Sävelradion vastustajatkin tiesivät näin tapahtuvan, mutta heille tärkeämpää oli pitää radio kansan sivistäjänä. Gronow mainitsee sellaisenkin vastustusargumentin, että lisääntynyt radiomusiikki passivoi kuuntelijat ja he lakkaavat itse laulamasta.

Jos Sävelradio toi popmusiikin Suomeen, muutoksen luulisi näkyneen myös vuoden 1963 listoilla. Katsokaa itse, huomaatteko sellaista. Minä en. Toisaalta poplevyjä voi kuvitella tuolloin ostetun ja jätetyn ostamatta sekä siksi, että niitä ei kuulunut radiosta että siksi, että kuului.