Top 24 -kynnyksen korkeudesta

Älkää kertoko kenellekään, mutta aion laittaa joulukalenterin siviili-facebooksivulleni. Erään operaation seurauksena järjestelin vanhat vinyylialbumini uudelleen – siis oikeasti vanhat, en ole ostanut niitä yhtään koko 2000-luvulla. Ja taas yllätyin, kuinka indie/kuriositeettivoittoinen kokoelmani on. Tätä ei taatusti löydy Spotifysta, eikä tätä.

Ja siinä kalenterin juoni: joka luukusta paljastuu omistamani lp-levy, jota ei ole tarjolla Spotifyssa. Ennalta puntaroin, saanko 24 kokoon, mutta tarjontahan paisui niin, että oli karsittava julmalla kädellä. Pois putosi muun muassa oheinen The Flying Lizardsin ihana Top Ten (1984). Kyytiä sai myös Raptorin listaykkönen Moe! (1990). Pitkänniminen kakkosalbumi on mulla cd:nä, ja niitä en katsastanut lainkaan.

Albumin poissaolo Spotifysta ei aina tarkoita, että sen sisältämä musiikki olisi myös poissa. Vaikka meillä aikoinaan silmittömästi myynyt Baccaran esikoislevy puuttuu, sen hitit ovat saatavilla alkuperäisessä muodossaan kymmenillä eri äänitteillä. Mutta minun älppäreistäni moni puuttuu ihan kokonaan. Ainakin juuri nyt, niitähän tulee ja menee.

Netflixissä on ruotsalainen kuusiosainen minisarja The Playlist, joka kertoo dramatisoidusti Spotifyn synnystä ja vähän tulevaisuudestakin. Sitä voi lämpimästi suositella – fiktiona. Aika fiktiivistä on esimerkiksi sen vaikerointi, että meillä on maailman kaikki musiikki, paitsi nyt ei ole Taylor Swiftiä, voi kääk mikä kriisi.